Kansanedustajien kuukauden kolumnit 2009-2010

Kansanedustaja Merikukka Forsius:

Suomi voi uskottavasti julistautua GMO-vapaaksi alueeksi (19.3.2010)

Hallitus on tehnyt eduskunnalle viimevuoden puolella esityksen laiksi muuntogeenisestä kasvintuotannosta. Esitys on nyt valiokunta käsittelyssä, mutta saapunee täysistuntoon kevään aikana. Esityksen tavoitteena on estää muuntogeenisten kasvilajikkeiden leviämistä ja muuntogeenisen perintöaineksen sekoittumista tavanomaisella ja luonnonmukaisella tavalla tuotettuihin viljelykasveihin sekä luoda toimiva järjestelmä muuntogeenisten lajikkeiden viljelylle ja sekoittumisesta sekä leviämisestä aiheutuneiden taloudellisten vahinkojen korvaamiselle. On hyvä, että muuntogeeniseen kasvintuotantoon soveltuvien säännösten puutteeseen on herätty, ja asiaa on ryhdytty pohtimaan, mutta onko ylipäätään tarpeen tuoda Suomeen muuntogeenistä kasvintuotantoa?

Geenimuuntelu on puhuttanut maailmalla jo pitkään. Ensimmäiset muuntogeeniset kasvilajikkeet tulivat maailman markkinoille vuonna 1996. Muuntogeenisten kasvien tuotanto on laajinta USA:ssa, Argentiinassa, Brasiliassa, Kanadassa, Intiassa ja Kiinassa. Tällä hetkellä EU:ssa on kaupalliseen viljelyyn hyväksytty sekä erään tuhoperhosen (koisan) kestävä muuntogeeninen maissilajike että torjunta-aineen kestävä lajike.

Tulee muistaa ettei geenimuuntelu ole perinteistä jalostusta. Se on yhä kokeellinen tekniikka, jossa ihminen rakentaa keinotekoisen siirtogeenin. Vaikka geenitekniikkaa on tutkittu gm-kasvien rakentamiseksi, ei ravinnon turvallisuustutkimuksia ole paljoa tehty. Yhtään pitkäaikaista, 2-vuotista ruokintakoetta ei ole raportoitu. Tällainen vaaditaan nykyisin uusilta kemikaaleilta, muttei siis gm-kasveilta.

Geenimuuntelu on uusi tekniikka ja siksi sen riskeistäkin on vaikea saada tietoa. Voi ilmetä haittoja, joita ei ole osattu ennalta kuvitella ja varoa. Geenimuuntelua harjoittavien yritysten tekemät turvallisuustutkimukset ovat kustannussyistä lyhytkestoisia ja varsin puutteellisia. Kokeet ovat niin lyhyitä, että muuntogeenien aiheuttamat haitat eivät usein ennätä ilmetä. Näin on historiassa käynyt aiemmin esimerkiksi radioaktiivisuuden ja DDT:n kanssa. Monet tutkijat haluavatkin nyt korostaa, että geenien toimintaa ei vielä tunneta riittävästi. Jopa geenitekniikan alkuperäiset kehittäjät totesivat taannoin, että tekniikkaa pitäisi hyödyntää vain laboratoriossa.

Gm-lajikkeiden tarpeellisuutta perustellaan usein sillä, että ne ovat paremmin säitä ja hyönteistuhoja kestäviä kuin perinteiset lajikkeet, ja näin ollen myrkyttämisen tarve vähenee. Nykyiset kaupalliset gm-lajikkeet joko tuottavat itse hyönteismyrkkyä (bt-lajikkeet) tai sietävät rikkaruohomyrkkyä perinteisiä lajikkeita paremmin. Kummassakin tapauksessa itse syötävä kasvi sisältää kuitenkin enemmän kemikaalijäämiä kuin perinteinen tuote: pitoisuudet voivat olla 50-kertaiset normaaliin tuotteeseen verrattuna

Yhtenä suurimpana uhkana on, että gm-lajikkeet voivat syrjäyttää luonnonlajeja. Gm-ainesta erittyy siirtogeenisestä kasvista sen kasvuympäristöön. Tutkimusten mukaan gm-kasvin DNA kykenee tartuttamaan maaperäbakteerin ja toimimaan siinä. Mitä laajemmilla alueilla ja mitä monilajisemmin geenimuunneltuja organismeja käytetään, sitä suuremmaksi ja todennäköisemmäksi niiden uhat muodostuvat. On perusteltua pyrkiä pitämään mahdollisimman suuret alueet gmo-vapaina ja vaatia mahdollisten gm-viljelmien ympärille suuria suojavyöhykkeitä.

Gm-lajikkeiden tuottaminen on hitaampaa ja maksaa enemmän kuin perinteisellä jalostuksella aikaansaatavien lajikkeiden kehittely. Kulut siirretään viljelijöiden maksettaviksi: gm-siemenet ovat 2-4 – kertaa kalliimpia kuin tavanomaiset. Perinteinen jalostus pystyy myös tuottamaan gm-tekniikan keinoin haviteltuja erikoisominaisuuksia. Miksi siis käyttää kallista, ehkä jopa vaarallista ja hitaampaa uuttaa tekniikkaa, jos luonnon oma tekniikka toimii varmemmin, turvallisemmin ja paremmin?

Elintarvike- ja rehukäyttöön on hyväksytty maailmalla kymmeniä gm-kasveja. EU:ssa on kaupallisessa viljelyssä vain koisankestävää gm-maissia. Soija, maissi ja rapsi ovat koko maailmassa, puuvillan lisäksi, viljellyimpiä geenimuunneltuja kasvilajeja. Niihin muuntogeenein lisätyt ominaisuudet ovat jonkun tuhohyönteisen kestävyys ja glyfosaatti-rikkatorjuntamyrkyn kestävyys. Nämä lajikkeet on kehitetty helpottamaan suurviljelijää, joka on valinnut kemikaaleja hyödyntävän tuotantotavan. Tällä hetkellä Suomessa ei koetoimintaa lukuun ottamatta viljellä muuntogeenisiä lajikkeita, mutta kahdelle muuntogeeniselle perunalle on juuri myönnetty kenttäkoe lupa. Aiemmin EU on myöntänyt luvan vain yhden geenimuunnellun kasvin, erään maissilajikkeen viljelyyn. Monet maat ovat kuitenkin kieltäneet tuon maissin viljelyn alueellaan. Tässä nyt luvan saaneessa gm-tärkkelysperunassa on ehkä vain 1 % verran enemmän tärkkelystä kuin tavanomaisesti jalostetuissa. Perunaa on suunniteltu lähinnä paperiteollisuuden käyttöön, mutta se on myös elintarvikkeeksi hyväksytty lajike.

Tulisi muistaa, että markkinoilla ei yhä vieläkään ole gm-tuotteita, jotka hyödyttäisivät kuluttajaa tai joissa olisi tavanomaisia tuotteita parempi ravintoarvo. Kasvien kivennäisaine- ja vitamiinipitoisuudet ovat ylipäätään riippuvaisia ensisijassa viljelymaaperän laadusta ja etenkin sen humuspitoisuudesta, sekä esimerkiksi tuotteen kypsyysasteesta korjuuhetkellä. Gm-kasviteknologian sovellutuksissa ei kuitenkaan pyritä parantamaan viljelymaan pitkän aikavälin viljavuutta, toisin kuin luomuviljelyn menetelmissä.

Suomi tulee säilyttää geenimuuntelusta vapaana alueena. Sekä viljelijöillä että kuluttajilla pitää olla oikeus geenimuuntelusta vapaaseen tuotantoon ja siitä vapaisiin tuotteisiin. Geenimuuntelun vaikutuksista tulee jatkuvasti uutta tieteellistä tutkimustietoa. Aiemmin on korostettu pääasiassa sen hyötyjä. Viimeaikaiset tutkimukset kuitenkin ovat osoittaneet hyödyt huomattavasti vähäisemmiksi kuin aiemmin on arvioitu. Sen sijaan uusimmissa tutkimuksissa haitat ja suoranaiset uhat ovat tulleet vahvasti esille. Tosin haitat ja uhat on julkisessa keskustelussa pääosin sivuutettu tai niitä on vähätelty. Suomen kiistaton vahvuus tulevaisuudessakin on se, että meillä tuotettu ruoka on puhdasta, korkealaatuista ja geenimuunteluvapaata. Eräiden tutkimusten mukaan Suomen kansan selvä enemmistö tukee tätä käsitystä ja suhtautuu geenimuunteluun kielteisesti.

Suomi voi uskottavasti julistautua GMO-vapaaksi alueeksi, vaikka Euroopan unionin muut jäsenmaat valitsisivat tai ovat valinneet toisen tien eli hyväksyneet löysän rinnakkaiselomallin. Erityisesti Suomen uskottavuutta muihin EU-maihin nähden vahvistaa sijaintimme meren takana, mikä antaa suojaa erilaisia kulkeutumisia vastaan. Parhaillaan tekeillä oleva laki geenimuunnellusta kasvintuotannosta, joka luo pelisääntöjä sille, miten gm-kasveja saisi viljellä Suomessa, on oiva paikka tehdä oikeita arvovalintoja ja näyttää, että eduskunta ottaa huomioon kansalaisten mielipiteitä. Meillä jokaisella tulee olla oikeus itse valita, käytämmekö gm-tuotteita vai emme.

Kansanedustaja, eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo

Varhaiskasvatus siirrettävä opetusministeriölle pian! (1.3.2010)

Varhaiskasvatuksen asemasta on kamppailtu sosiaali- ja terveysministeriön ja opetusministeriön välillä kymmenen vuotta. Tällä hallituskaudella kädenvääntöön on luvattu ratkaisu ja tästä lupauksesta on pidettävä kiinni. Vihdoin helmikuussa (19.2.) selvityshenkilöt Tuulikki Petäjäniemi ja Simo Pokki luovuttivatkin selvityksensä "Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen asemasta valtionhallinnossa", jossa he esittävät, että vastuu päivähoitojärjestelmästä tulee siirtää kokonaisuudessaan opetusministeriölle. Vaihdos kuitenkin säilyttäisi kuntien oikeuden päättää päivähoidon ja varhaiskasvatuksen hallinnon organisoinnista. Ehdotus on monesta syystä perusteltu ja hallinnonalan siirtoa tulee nyt viedä tarmokkaasti eteenpäin.

Vuoden 2003 kokeilulailla annoimme kunnille mahdollisuuden siirtää päivähoito- ja varhaiskasvatuspalvelut sosiaalitoimelta opetustoimelle. Kokeilusta saatiin erittäin hyviä kokemuksia - monessa kunnassa uhattiin mieluummin rikkoa lakia kuin palauttaa päivähoito sosiaalitoimelle. Senkin ansiosta pystyimme muuttamaan kokeilun pysyväksi laiksi vuoden 2007 alusta.

Esimerkiksi Inkoossa, Lohjalla, Kirkkonummella, Nummi-Pusulassa, Raaseporissa, Vihdissä, Keravalla, Nurmijärvellä, Sipoossa, Tuusulassa ja Espoossa päivähoito on jo sivistystoimen alaisuudessa. Nämä ja lähes 200 muuta kuntaa ovat katsoneet varhaiskasvatuksen luontevammin kuuluvan opetustoimeen kuin sosiaalihuoltoon.

Varhaiskasvatuksen paikka ei missään nimessä ole enää sosiaalihuollossa! Tällä hetkellä varhaiskasvatuksen kehittämistoiminta tapahtuu rinnan mm. mielenterveystyön, tartuntatautien ehkäisyn ja päihdehuollon kanssa. Siinä on vaikea nähdä minkäänlaisia synergiaetuja.

Kaikilla alle kouluikäisillä lapsilla tulee olla oikeus osallistua varhaiskasvatuspalveluihin vanhempien ja huoltajien niin halutessa. Tavoitteen toteuttamiseksi tarvitaan lisää osapäiväistä päiväkotitoimintaa sekä avoimia päiväkoteja ja kerhoja. Laadukkaat ja kohtuuhintaiset osapäiväpäiväpalvelut vähentävät turhaa painetta päivähoidon kokopäivätoimintaan. Palvelujen järjestämisessä tarvitaan myös joustoja, sillä perheiden tilanteet muuttuvat nopeasti työllistymisen ja opiskelun myötä. Kaikkien ulottuvilla olevat varhaiskasvatuspalvelut vahvistavat lapsen tasa-arvoisia mahdollisuuksia, edistävät oppimisvalmiuksia sekä syrjäytymisen ehkäisyä.

Varhaiskasvatuspalvelut ovat selkeä osa kasvatus- ja koulutuspolitiikkaa. Siksi varhaiskasvatuksen hallinto, ohjaus ja kehittäminen tulee siirtää kokonaisuudessaan opetusministeriölle. Hallintouudistus on toteutettava heti ja sen tulee astua voimaan vuonna 2011.

Toimiin hallinnonalan siirtämiseksi on ryhdyttävä välittömästi, sillä myös 37 vuotta vanha päivähoitolaki kaipaa kipeästi kokonaisuudistusta. Uudistamista ei kuitenkaan voida aloittaa ennen kuin hallinnonalan vaihdos on tehty. Uuteen varhaiskasvatuspalvelulakiin tulee siirtää mm. varhaiskasvatuksen henkilöstön kelpoisuudet, asiakasmaksut ja muut varhaiskasvatuspalveluja ohjaavat säädökset. Näillä uudistuksilla pääsemme kehittämään päivähoitoa osana elinikäistä kasvamista ja oppimista.

Nyt kun hallinnon siirrosta opetusministeriön vastuulle on tehty selvitys, tarvitaan topakkaa otetta, jotta asia saadaan etenemään. Varhaiskasvatuksen kehittäminen ei ole leikin asia, vaikka varhaiskasvatuksessa ja alle kouluikäisten lasten oppimisessa leikki onkin pääroolis

Kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström:Ydinlupia 0-3 ( 16.2.2010)

Vielä tällä vaalikaudella eduskunta saa päätettäväkseen tulevaisuuden kannalta erittäin merkittävän linjauksen. Energiaratkaisut ovat aina pitkäjänteisiä, niillä viitoitetaan tie tulevaisuuteen paljon pitemmäksi ajaksi kuin yhdeksi vaalikaudeksi. Viisautta ja harkintaa on siis löydyttävä tulevienkin sukupolvien tarpeiden ja arvojen tyydyttämiseksi.

Nyt jo olemme tehneet sitoumuksia, jotka koskevat uusiutuvan energian määrää, kasvihuonekaasujen vähentämistä ja luopumista fossiilisista polttoaineista. Olemme mukana hillitsemässä maapallon lämpötilan nousua ja pienentämässä aiheuttamaamme hiilijalanjälkeä. Yksittäiset ihmiset ovat oivaltamassa, että jätteiden lajittelu, julkisen liikenteen käyttö, sähkölaitteiden valmiustilan sulkeminen, rakennusten lämpöeristysten parantaminen ovat pieniä, mutta tärkeitä tekoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Myös valtiovallan on ratkaistava millaisin askelin, millaisin jalanjäljin tulevaisuuteen taivalletaan.

Ei jäädä yhden kortin varaan, keinoiksi koko pakka

Kaikkia tavoitteeseen vieviä energialähteitä on kehitettävä ja otettava niitä käyttöön. Ratkaisuja tehtäessä on kuitenkin pidettävä katse horisontissa, mahdollisimman kaukana tulevaisuudessa. Likinäköinen energiapolitiikan käyttö alue- ja maatalouspolitiikan välineenä on vastuutonta ja haitallista. Energian lähteeksi tarvitsemme niin vettä, turvetta ja puuta kuin tuulta, aurinkoa ja maalämpöä. Näistä on valittava ensin kustannustehokkaimmat keinot, toissijaisina tulevat sitten suurta tukea vaativat, energiaa satunnaisesti tuottavat tuotantomuodot.

Kaikki yllä mainittu tarvitaan, mutta se ei riitä. Nykyinen hallitus on sitoutunut siihen, että teollisuutemme saa tulevaisuudessakin tarvitsemansa energian ja tähän lupaukseen teollisuuden on voitava luottaa.

Siksi perusenergia Suomessa tullaan tulevaisuudessakin saamaan ydinvoimasta. Ydinvoiman etu on, että se tuottaa jatkuvana virtana tasalaatuista, päästötöntä energiaa ja sitä syntyy paljon.

Viimeistään Olkiluoto III:n rakentaminen on meille opettanut, ettei ydinvoimaloita rakenneta hetkessä eikä edes kahdessa, vaan aikaa kuluu helposti 10 vuotta ja enemmänkin. Siksi päätökset on tehtävä riittävän ajoissa. Siksi nyt on hyväksyttävä kaikki kolme voimalahakemusta.

Mitä tästä seuraa?

Olematta minkään tason ennustajaeukko voi varmasti väittää, etteivät voimalayksiköt tule valmistumaan yhtä jalkaa samaan aikaan. Jo pelkästään lupia hakeneiden yritysten lähtökohdat ja valmiudet ovat aivan erilaiset, Fortumilla ja TVO:lla on kokemusta, Fennovoima on alalla noviisi. Loviisa ja Olkiluoto rakennettaisiin jo valmiiseen ympäristöön lisärakentamisena, Fennovoima rakentaisi täysin neitseellisen maastoon, jolloin lupaprosessit valituksineen tulevat kestämään tunnetusti kauan.

Fortumin lupahakemusta puoltaa myös Etelä-Suomessa valmiina oleva järeä kantaverkko, joka pystyy välittämään riittävän määrän sähköä muualle maahan. Kun Loviisaan ensimmäiseksi rakennettu yksikkö lopetetaan, on luontevaa, että sitä korvaamaan rakennetaan uusi yksikkö samalle alueelle. Mielenkiintoisen lisäarvon Fortumin hakemukselle tuo mahdollisuus lauhdelämmön talteenotolle ja hyödyntäminen ydinkaukolämpönä pääkaupunkiseudulla.

Pelko siitä, että Suomesta tulisi ydinvoimalla tuotetun energian vientimaa, tuntuu oudolta. Pohjoisen sijaintimme vuoksi meillä energian kulutus vaihtelee huomattavasti vuodenaikojen mukaan. Koska pyrimme saamaan tuontienergian osuuden mahdollisimman pieneksi on oma tuotantomme mitoitettava ottamaan huomioon kulutushuiput. Jos sitten muuna aikana meillä on varaa myydä energiaa niin mikäs siinä, miksi sitä pitäisi pelätä.

Marjo Matikainen-Kallström

kansanedustaja

Kansanedustaja Outi Mäkelä:

Ruuhkamaksu ei voi olla ainoa vaihtoehto (4.1.2010)

Hallituksen liikenne- ja viestintäpoliittinen ministeriryhmä on päättänyt käynnistää lisäselvitykset ruuhkamaksusta Helsingin seudulle, vaikka merkittävä osa selvitystyön ensimmäisen vaiheen lausujista suhtautui maksuun kriittisesti.

Ruuhka pääkaupunkiseudun työmatkaliikenteessä on kiistämätön tosiasia, mutta vaatiiko tilanne todellakin ruuhkamaksunkaltaista äärimmäistä ratkaisua? Eikö muka tavallinen, maltillinen ja järkevä liikenne- ja kaavapolitiikka tarjoaisi kaikki tarvittavat välineet, jos niitä vain käytettäisiin tehokkaasti?

Ministerityöryhmä linjaa, että vuoden 2010 loppuun mennessä toteutettavissa lisäselvityksissä keskitytään erityisesti tarkastelemaan ruuhkamaksun vaikutuksia elinkeinoelämälle, yhdyskuntarakenteelle ja sosiaaliselle tasa-arvolle. Lisäksi selvitetään ruuhkamaksun tavoitteet ja oikeudellinen asema.

Hyvä toki, että tässä vaiheessa pohditaan ruuhkamaksun tavoitteita, mutta muutoin selvitystyön painopiste vaikuttaa olevan vain ja ainoastaan ruuhkamaksussa - ei vaihtoehtoisissa keinoissa parantaa liikenteen sujuvuutta tai joukkoliikennepalveluiden hyödynnettävyyttä. On vaikea välttyä ajatukselta, että ratkaisu on jo lukittu ja jatkoselvitys keskittyykin nyt vain löytämään riittävästi hyväksyttäviä perusteluja maksulle. Onko välineestä tulossa jälleen kerran itseisarvo?

Ruuhkamaksukeskustelun toinen aalto on odotettavissa sopivasti juuri seuraavien eduskuntavaalien alla. Silloin on pystyttävä laajemmin keskustelemaan myös siitä, minkälaista kehitystä metropolialueelle ylipäätään tavoitellaan. Ympäristötavoitteet ovat tärkeitä, mutta samaan aikaan meidän on pystyttävä turvaamaan kehittyvän laaja-alaisen metropolialueen kasvu ja toimivuus.

Kaikissa nyt ehdotetuissa muodoissaan ruuhkamaksu vaikuttaa olevan pelkkä työmatka-autoilijoille suunnattu rangaistusvero, eikä sellaista pidä hyväksyä ennen kuin todelliset liikenneinfran ja joukkoliikenteen ongelmat on ensin ratkaistu - edes tyydyttävällä tasolla. Onkin olennaista, että lisäselvityksessä paneudutaan myös ruuhkamaksun vaihtoehtoihin.

Jo nyt käynnissä olevat liikennehankkeet, kuten Länsimetro, Kehärata, kevyenliikenteenväylät, liittymäpysäköintipaikat jne. tulevat osaltaan purkamaan pahimpia liikenteen pullonkauloja. Sujuvuuden lisäämiseksi voidaan tehdä myös paljon tarkastelemalla, onko meillä turhia tulppia aiheuttavia tekijöitä, kuten esimerkiksi Kehä III:n ja Hämeenlinnanväylän risteysalueella olevat liikennevalot.

Paremmin toimivan ja saavutettavan joukkoliikenteen kehittämiseksi on myös jo eri tahoilla sitouduttu ja ponnistelemassa. Lippujärjestelmät, liityntäpysäköinnit ja julkisen liikenteen palveluverkko onkin ehdottomasti saatava kuntoon, ennen kuin liikkumista työpaikan ja kodin välillä ryhdytään rankaisemaan.

Myös yhdyskuntarakenteen keskittäminen toimivien joukkoliikenneyhteyksien äärelle on Helsingin seudun kunnissa yleisesti hyväksytty tavoite, joka tulee edesauttamaan kehitystä ekologisesti kestävämpään suuntaan.

Suomi tarvitsee logistisesti toimivan metropolin, jonka alueella asuminen ja yrittäminen on houkuttelevaa ja mahdollista. Pahimmassa tapauksessa liikkumisen rajoittaminen ja siitä rankaiseminen ruuhkamaksuilla vähentää metropolin toimivuutta ja sen houkuttelevuutta.

Metropolialueen ja Suomen tulevaisuuden turvaamiseksi meidän pitäisi pystyä panostamaan asioihin, jotka lisäävät meidän kehittymisemme mahdollisuuksia eivätkä vähennä niitä. Suomen tulee osata panostaa infraan ja logistisiin ratkaisuihin oikea-aikaisesti ja olla edelläkävijä ympäristöystävällisen teknologian käyttöönotossa, sähköisessä asioinnissa sekä etätyökynnyksen alentamisessa.

Outi Mäkelä

Kansanedustaja Jukka Mäkelä: ( 9.12.2009)

Uusimaa on metropoli

Suomi on aivan liian pieni maa siihen, että kaupunkiseutuja, metropolialuetta ja muuta maata pitäisi ajatella vastakkain. Suomen vahvuus perustuu paremminkin siihen, että meillä on erilaisia alueita. On itsestään selvää, että tulevaisuuden laajalla, menestyvällä metropolialueella pitää viihtyä sekä asukkaiden, osaajien että yritysten. Se edellyttää elämisen laatua, kestävää kehitystä, osaamista ja innovaatioita, luovuutta, lapsi- ja vanhusrakkautta, kaupunkimaisia keskuksia ja luonnonläheisiä ja turvallisia ympäristöjä. Yksi kiteytys voisi vaikka olla, että metropoliseudulla viihtyisi sekä insinööri että runoilija.

Suomen on löydettävä metropolilleen suomalaiset menestystekijät kaikista niistä vahvuuksista, mitä Suomessa on. Jotta Suomen osaamiseen perustuva kansantalous ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta selviytyvät, on metropolialueen menestyminen talouden vetureina ratkaisevaa.

Metropolialue kehittyy parhaiten koko seudun verkostomaisella yhteistyöllä. Tänä päivänä menestys perustuu osaamiseen, yritteliäisyyteen, innovaatioihin, verkostoihin ja kilpailuun parhaista käytännöistä ja toimintatavoista. Siis halukkuuteen, ei pakkoon

On metropolialueen ja koko Suomen kehityksen kannalta kohtalon kysymys, miten pärjäämme kilvassa osaamisintensiivisistä työpaikoista. Tämä kilpailu vain korostuu meneillään olevassa globaalissa taloustaantumassa. Kun nousukausi koittaa, on yhteiskuntamme oltava parhaassa mahdollisessa vedossa: uudessa kansainvälisesti kiinnostavassa ja kilpailukyisessä asennossa. Suomalaisen hyvinvoinnin tulevaisuuden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että työtä ja työpaikkoja Suomessa ja sen vientivetoisessa kansantaloudessa riittää!

Meidän pitää käydä suomalaisesta kaupunkipolitiikasta perusteellista keskustelua. On mietittävä, miten palvelut on järkevintä järjestää laadukkaasti ja kustannustehokkaasti, mitkä palvelut tulee järjestää lähi-, aluekeskus-, seutu- tai valtiotasoisesti. On myös tärkeää päättää, miten edistetään yhteisöllisyyttä ja kuinka ylläpidämme tervettä kilpailua. Meidän on kuunneltava herkemmällä korvalla metropolialueen asukkaiden, osaajien, yritysten ja yhteisöjen ääntä.

Tuntuu välillä, että meillä käydään vain populistista keskustelua kuntaliitoksista ilman riittäviä tutkimuksia ja analyysejä. Olen jatkuvasti vaatinut, että metropolialueen kehitystä tulee tutkia huolellisesti ja yliopistotasoisesti. Ei pidä hutkia ennen kuin on tutkittu. Meillä on paljon opittavaa maailmalla tehdyistä virheistä ja onnistumisista, sillä meillä kaupungistuminen tapahtuu muiden länsimaiden jälkeen.

Seudullisiin haasteisiin tulee vastata seudullisesti. Verkostomainen yhteistyö on tuottanut tulosta. Pääkaupunkisedulla sillä on saatu aikaan muun muassa päätös Länsimetrosta ja kehäradasta, seudullisesta joukkoliikenneorganisaatiosta, vesi- ja ympäristöpalveluista sekä palveluiden liikkumisesta yli kuntarajojen. Samoin esimerkkejä yhteistyön tuloksesta ovat Metropolia-ammattikorkeakoulu , Aaltoyliopisto sekä valtion kanssa tehty Helsingin seudun aiesopimus asuntorakentamisesta.

Pidän erittäin tärkeänä, että yhteistyö koko Uudenmaan metropolialueella toimisi yhtä hyvin. Metropolipolitiikan aloitteen on pysyttävä seudun kaupungeilla ja kunnilla, ja valtion tehtävä on olla hyvä kumppani. Tekeillä olevalla maakuntakaavalla on tähän erityisen suuri merkitys. Sillä viitoitetaan metropolialueen tulevaisuutta. Siihen kannattaa vaikuttaa!

Kansanedustaja Leena Harkimo: ( 14.11.2009)

Onko perheen perustaminen riski?

Useimmat työssäkäyvät vanhemmat varmasti tietävät, kuinka vaikeaa on tasapainoilla perheenjäsenten ja omien tarpeiden välillä. Jos haasteita eivät tuo pitkät välimatkat lasten päivähoitoon, kouluun tai harrastuksiin, niin vähintään vaatii oman työn tai yrityksen hoitaminen vanhemman harrastuksien karsimista tai yöunesta luopumista. Haasteista huolimatta haluavat useimmat suomalaiset vanhemmiksi: Tilastokeskuksen mukaan syntyvyys nousi viime vuonna Suomessa ja erityisesti Uudellamaalla. Ennusteiden mukaan kasvu kääntyy kuitenkin jo pian laskuun.

Yhteiskunnan kehityksen kannalta olisi tärkeää, että lapsia syntyisi myös tulevaisuudessa nykyistä enemmän ja ensisynnyttäjien keski-ikä laskisi. Työelämän kannalta olisi tärkeää saada vastavalmistuneet nuoret aikuiset motivoitumaan, sitoutumaan ja kehittämään työelämää. Siksi joustava mahdollisuus perheen ja työn yhteensovittamiseen on tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpää. Se lisää vanhempien työssäjaksamista ja kannustaa lasten hankintaan.

Perheen perustamisen on sanottu olevan nykyisellään suuri taloudellinen riski. Se on riski paitsi työntekijälle, opiskelijalle tai työttömälle, myös työnantajalle. Perheen näkökulmasta on erityisesti naisen asema työmarkkinoilla merkittävä ongelma. Naiset ja miehet ovat sijoittuneet työelämässä eri aloille ja naiset käyttävät edelleen valtaosan perhevapaista. Siksi perhevapaista aiheutuvat kustannukset rasittavat suhteessa enemmän naisvaltaisia aloja. Erityisesti kasvava palveluala kärsii tästä kohtuuttomasti. Vanhempainvapaiden kustannusten epätasainen jakautuminen vaikeuttaa nuorten naisten työllistymistä, ylläpitää pätkätyösuhteita, edesauttaa naisvaltaisten alojen sijaisten palkkausten väärinkäytöksiä sekä pahimmillaan estää kasvua hakevien yritysten mahdollisuuksia palkata tarpeellista lisätyövoimaa. Raskaudesta ja pienten lasten hoidosta aiheutuvat kustannukset tulisikin maksaa koko yhteiskunnan voimin, eikä ainoastaan työnantajien panostuksella. Tämä on myös kokoomuksen kanta.

Kokonaisuudessaan perhevapaat tulee jakaa tasapuolisemmin niin, että kummallakin vanhemmalla on mahdollisuus jäädä kotiin hoitamaan lasta. Omien lasten tai lähiomaisten hoitaminen kotona ei saa olla vain varakkaiden oikeus, vaan jokaiselle vanhemmalle, joka haluaa tilapäisesti tai toistaiseksi jäädä hoivatyöhön kotiin, on tarjottava riittävästi taloudellisesta tukea.

Sinivihreä hallitus on hallitusohjelmassaan sitoutunut edistämään työn ja perhe-elämän yhteensovittamista. Tässä työssä otettiin tärkeä askel eteenpäin, kun kokoomuksen johdolla isyysvapaata päätettiin pidentää kahdella viikolla tämän vuoden alusta lähtien.

Silti erityisesti yksityisinä toimivien naisyrittäjien näkökulmasta on perhevapaiden pitäminen erittäin hankalaa. Varsinkin pk-sektorilla naisyrittäjien perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmat ovat todellisia, sillä yrittäjän työhön kuuluvat epäsäännölliset ja usein pitkät työpäivät. Tähän helpotusta tuo osittaisen hoitorahan laajentaminen koskemaan myös yrittäjiä tämän vuoden alusta lähtien sekä hoitorahan tason nostaminen 90 euroon, jotta se nykyistä paremmin korvaisi lastenhoidosta johtuvaa työajan lyhentymisen aiheuttamaa ansionmenetystä. Muutokset näyttävät erinomaista suuntaa työelämän tasa-arvon edistämiselle, vaikka ratkaisematta jää vielä monia tärkeitä asioita, kuten epäkohta yrittäjän sairaan lapsen hoidosta aiheutuvista ansiomenetyksistä. Jotta jokaisen vanhemman oikeus työhön ja perheeseen toteutuu myös tulevaisuudessa, on näihin työelämän epäkohtiin puututtava nyt. Muutos lähtee ruohonjuuritasolta.

Leena Harkimo

Kansanedustaja (kok)

Kansanedustaja Eero Lehti:

POLIITIKKO – MEDIAN VAPAA RIISTALINTU? (1.10.2009)

Koko eduskuntakauden median ryöpytys yksittäisiin poliittisiin henkilöihin ja ryhmiin on ollut poikkeuksellisen voimakasta. Myös medioiden luonne näyttää muuttuvan. En olisi uskonut valtakunnan ykköslehden aikaisemman toimituspolitiikan pitävän mahdollisena osoittaa muutamia kansanedustajia niin heikoin perustein ahdistelijoiksi tai tirkistelijöiksi. Kun media ei ilmoita lähdettään eikä anna sitä muiden arvioitavaksi, ollaan sananvapauden arveluttavalla laidalla. Sananvapaus on taattu perustuslaissa, mutta niin on myös tasapuolinen kohtelu oikeus-käytännössä. Nykyinen media käy oikeutta omilla ruuduillaan tai sivuillaan, ei tuomiosaleissa. Poliitikko ei voi viedä jokaista erillistä lehdessä luettavissa olevaa juttua raastupaan.

Keskustan kansanedustaja Timo Kalli, ryhmänsä puheenjohtaja, ilmoitti vaalirahojen osalta jättävänsä ilmoituksen tekemättä perustellen kantaansa, ettei asiasta ole säädetty rangaistusta. Hän oli oikeassa. Ei ole säädetty rangaistusta, mutta toimi yhteiskunnallisesti hyväksyttävän tavan vastaisesti. Kansanedustajan tulee olla taitavaksi ja rehelliseksi tunnettu ja tätä kautta myös arvostettu henkilö. Ristiriita oli ilmeinen. Tästä käynnistyi vaalirahojen penkominen.

Poikkeuksellista oli, että eduskuntavaaleissa liikemiesjoukko oli kerännyt huomattavan summan rahaa, joita taktisesti käytettiin tiettyjen ehdokkaiden ja puolueiden eduksi tavoitteena ehkä poliittisesti mieluisan hallituksen aikaansaaminen. Sinänsä aivan ymmärrettävä ja hyväksyttävä tavoite. Teoilla on aina tarkoituksensa.

Mielenkiintoista on, että samaan asiakokonaisuuteen liittyy ay-liikkeen voimakas ja pysyvä vuosittainen tuki työväenpuolueille. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä aikanaan ay-liikkeiden jäsenmaksujen verovapauden perusteissa laissa on kerrottu. Epäilen, että rahat ovat verovapaita silloin, kun kyse on ay-liikkeen edunvalvonnasta, ei siitä, että ne osoittavat rahaa edelleen verottomana poliittiseen toimintaan. Ei myöskään ole oikein, että yritys, joka antaa tukea suoraan puolueelle tai ehdokkaalle, pitää sen kirjanpidossaan yrityksen kannattavuutta heikentävänä kuluna. Tuki on suoritettava jo verotetuista tuloista.

Sananvapaus tarkoittaa myös sitä, että ehdokkailla ja puolueilla pitää olla oikeus mainostaa. Vaalimainonnan rajoittaminen on perustuslain kanssa ristiriidassa oleva asia. Uskon, että asiaa selvittävän toimikunnan puheenjohtaja Lauri Tarasti tuntee tämän asian riittävän hyvin, ettei eduskunta tässä paniikkimaisessa tilanteessa sekoile entisestään perustuslakiongelmien kanssa.

Aivan oman lukunsa sai yleisen palvelun keskeisimmän toimijan, YLEn ohjelma, jossa väitettiin pääministerin saaneen lahjuksia näyttämättä kuitenkaan asiasta todisteita. Media vetosi valaehtoiseen todistajaan ja lähdesuojaan. Mielenkiintoista ja vähintään juridisen pohdinnan arvoista on, jos media sanoo, että heillä on käytössään valaehtoinen todistaja. Onko lähdesuoja myös silloin asiallisesti ottaen menetetty? Lähdesuojaa ei ole tarkoitettu tällaiseen tilanteeseen. Jos kerran todistaja on valmis tulemaan oikeussaliin, niin on hänen tässä julkisessa teilauksessa nykyaikaisessa oikeusistuimessa myös tultava julkisuuteen ja asettava todisteensa muiden arvioitavaksi. Muuten yhteiskunnassa kuka tai mikä tahansa media voi teilata kenet tahansa.

Kaiken kaikkiaan näihin asioihin liittyvä epämiellyttävyys on pannut monen kansanedustajan miettimään omaa oikeusturvaansa. Onko kansanedustaja todella vapaa riistalintu, jota saa ampua millä aseella tai mistä suunnasta tahansa ja ilman seurauksia? Jokin kontrollielin länsimaiseen tapaan olisi syytä näköjään laatia. Kansanedustajista koostuva hallintoneuvosto on itse asiassa julkisuudesta riippuvaisista henkilöistä koostuva elin ja enpä usko, että he kovin helposti aiheuttavat itselleen ongelmia riitauttamalla itsensä ja YLEn toimittajien suhteet sellaisiksi, että

kansanedustajan julkikuva vaarantuu.

Eero Lehti

kansanedustaja, kokoomus Uusimaa

Kansanedustaja Hanna-Leena Hemming: (6.11.2009)

Miljoonia ja miljardeja

Marraskuu – aika, jolloin eduskunnassa aloitellaan viimeisiä viilauksia seuraavan vuoden budjettiin. Mieleen tulee etsimättä kaksi asiaa muiden yli: miten valtion verotuotto kattaa hyvinvointiyhteiskunnan tarpeet ja mikä on eduskunnan ns. myöntämisvaltuuksien merkitys kaikessa rahanjaossa.

Valtiovarainministeriö on tehnyt eduskunnalle esityksen vuoden 2010 budjetista, jonka loppusumma olisi 50,2 miljardia euroa. Taustalla on paljon kehysneuvotteluja eri ministeriöiden välillä ja varmasti hiusten repimistä, sillä ensi vuoden tulot ja menot eivät millään tahdo kohdata.

Kun vuonna 2008 verot ja valtion muut tulot kattoivat menot ja lainaa voitiin lyhentää, jää ensi vuonna arviolta 25 % rahasta saamatta – ja sen verran pitää siis ottaa uutta lainaa. Jos valtiota verrattaisiin kotitalouksiin, tarkoittaisi vastaava kahden keskituloisen perheessä (bruttotulot yhteensä 5600 €/kk, netto n. 4000 €/kk) tonnin vajetta joka kuukausi! Omalta kohdaltani olen jo miettinyt mitä se tarkoittaisi. Vaihtoehtoina olisi juustohöylämenetelmällä kaikesta säästäminen tai menojen jakaminen välttämättömiin ja vähemmän tärkeisiin. Pohtisin mistä palveluiden ostamisesta luopuisin, lasten kanssa neuvoteltaisiin harrastuksista ja säästettäisiin vaate- ja ruokakuluista. Tarjoaisimme siis entistä vähemmän työtä kanssasuomalaisille.

Mistä valtio voi säästää? Juuri nyt ei voi säästää mistään, vaan puuttuva raha on otettava lainana, jottei toisessa kohtaa pahenneta tilannetta. Nyt ei ole siis varaa säästää ihmisiä työttömäksi, vaan nyt investoinnein ja lainaotolla pidetään yllä normaalia työllisyys- ja palvelutasoa mahdollisimman hyvin.

Siinä missä valtiovarainministerin esitys tulojen ja menojen tasapainottamisesta on valtava, ovat eduskunnan ns. myöntämisvaltuudet hyvin pienet – ensi vuodelle ehkä noin 30 miljoonaa euroa, eli noin puoli promillea koko budjetista. Tämän rahan käytöstä päätetään valtiovarainvaliokunnan eri jaostoissa. Kullekin jaostolle jää noin 7 – 9 miljoonaa euroa eri intressitahojen toivomiin resursseihin.

Valtiovarainvaliokunnan jäsenenä työpöydälläni olevan asiantuntijalausuntopatterin lukeminen edistyy, hitaasti, sillä lausuntoja on noin 80 kappaletta pelkästään erityisesti minun kontollani olevasta sivistys- ja tiedejaostosta. Tähän mennessä tiedän, että aivan kuten viimekin vuosina, kaikki tarvitsevat lisää rahaa. Tälle vuodelle tyypillistä on vieläpä se, että rahaa anotaan jotta muuten tehtyjen supistusten vaikutuksia voitaisiin lieventää. Koulutukseen ja luovuuteen uskovat kaikki. Niukkuutta on kuitenkin ikävä jakaa.

Vaikka tuntuu, että jaettavaa rahaa on toivottoman vähän verrattuna tarpeeseen, voi jopa vain kymmenien tuhansien eurojen oikein kohdentamisella olla suuret vaikutukset. Joihinkin organisaatioihin lisäraha tarkoittaa työntekijöitä, toisille toiminnan ylläpitoa. Saadaanko solubiologian vaihtoehtoiset tutkimusmenetelmät toteutettua ja suomenkielen opetusta ulkosuomalaisille lisättyä. Miten käy harrastajateatterien ja nuorten työpajojen? Voidaanko Roska Roope –toimintaa tukea edes hieman paremmin? Löydetäänkö yhteinen valiokunnan kirjaus, että erityisryhmien asumistukea on jaettava koko vuodelle?

Oikeudenmukaista rahanjakoa eivät helpota lainkaan yksittäisten kansanedustajien tekemät ns. talousarvioaloitteet. Näillä aloitteilla edustajat perinteisesti hakevat oman vaalipiirinsä kohteisiin rahaa ohi ministeriöiden. Tämän vuoden ennätyksen teki edustaja Esa Lahtela (sd) 116 talousarvioaloitteellaan, joiden yhteissumma nousi satoihin miljooniin euroihin. Kaiken kaikkiaan talousarvioaloitteita tehtiin tänä syksynä 1110 kappaletta.

Kokoomuksen valtiovarainvaliokunta tekee hyvän yhteistuloksen löytämiseksi ensin töitä omassa työryhmässään ja sitten seuraavat jaostotason hallituspuolueiden neuvottelut. Lopuksi koko jaettavasta summasta päätetään valiokunnan hallituspuolueiden kesken.

Syksy päättyy eduskunnassa monen päivän puhe- ja äänestysrumbaan. Ministerit puolustavat hallinnonalojensa sisäistä rahanjakoa, oppositio vaatii lisärahaa kaikkeen, ja lopuksi Esa Lahtelan ja muiden aloitteet äänestetään nurin. Ensi vuonna sama sitten uudestaan.

------------------------------------------------------
Hanna-Leena Hemming
Kansanedustaja / Member of Parliament
Kansallinen Kokoomus / National Coalition Party
FIN-00102 EDUSKUNTA

Kansanedustaja Eero Akaan-Penttilä (10.8.2009)

Yksinkertaista sata vuotta vanhaa talousoppia

Sata vuotta sitten taloustieteilijät sanoivat, että yksilön menot järjestyvät aina yksilön tulojen mukaan. Se sama päti yrityksiin. Sen sijaan yhteiskunnan tulot ja kuntien tulot määriteltiin niin, että ensin päätettiin mitkä ovat tehtävät, jotka kunta on velvollinen tekemään ja senjälkeen jälkeen ne järjestettiin ja siihen hankittiin tarvittavat rahat. Eli kovat päätökset tehtiin ensin siinä mitä toimenpiteitä kunnan on tehtävä.

Kysymyksessä on siis varsin selkeä periaate ja myös ymmärrettävä, edellyttäen tosin, että yhteiskunnan tehtävät osataan määritellä oikein ja hoitaa myös ammattitaitoisesti ja huolella. Toisaalta onhan kaikkien mielestä kuitenkin niin, että lakisääteiset tehtävät on hoidettava. Toisin sanoen, niitä ei voi jättää hoitamatta vaikka rahasta olisikin puutetta. Samaa asiaa on muuten kysynyt myöskin korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo näissä kuntien säästämistoimenpiteissä, kun hän asetti kysymyksen kumpi menee edelle - kunnan budjetti vai laki. Toistaiseksi en tiedä onko kukaan rohjennut tähän vastata. Minusta määräykset ovat ne, jotka menevät edelle.

Mainitun opin mukaan nykyinen säästölinja, jota nyt harrastetaan on siis väärä, jossa yritetään laskennallisin ja tilinpidollisin keinoin seka arvostuksin ja arvoin, että euroihin perustuen järjestää kunnan palveluita. Kuntia hoidetaan nyt kuin liikeyrityksiä ja edes palvelujen järjestystä, puhumattakaan priorisoinnista, ei pystytä isolla hallinto-organisaatiolla tekemään. Esimerkkinä mainitsen Espoon ikääntymispoliittisen ohjelman, joka näyttää olevan pelkkä toiveiden tynnyri, selkeää konkretiaa ei taideta edes yrittää.

On paljon helpompaa toimia kamreerilinjalla kuin yrittää hallita kaikki se toiminta, joka kunnassa on velvoitteelista, ja sitten myös toteuttaa se. Kahvitarjoilujen lopettaminen tai vanhusten makuuttaminen märissä vaipoissa eivät ole säästötoimenpiteitä muuta kuin laskennallisessa mielessä. Ihmisille palveluissa on paljon muustakin kysymys kuin rahasta. Seiniä terveydenhuoltoon on rakennettu vuosikymmeniä, mutta henkilöstö on edelleen entistä tiukemmalla. Miksi näin meillä Suomessa? Tanskan mallikaan ei meillä toimi.

Kaupunginjohtajan ja luottamusmiesten olisi keskityttävä ensisijaisesti kunnan toimintaan ja siinä tehtäviin valintoihin ja tarkasteluun ja päätöksiin ja niiden lainmukaisuuteen. Vasta sen jälkeen taloudellisiin seikkoihin, jotka olisi sopeutettava siihen mitä on päätetty toteuttaa kunnan toiminnassa. Muutoin Suomessa oleva vaikea taloudellinen tilanne kuntapuolella edelleen huononee ja jos toimintatapoja ja tarkastelunäkökulmaa ei muuteta , vanha meno jatkuu. Finanssikriisin hoito tarvitsee uuden otteen myös kunta ja valtiosektorilla.

Toiminnan tunteminen on kaiken a ja o!

Eero Akaan-Penttilä

Kansanedustaja

Espoo