Suomen tulevaisuus on paikallisesta sopimisesta kiinni

Kansanedustajien blogit

Tilastokeskus julkaisi aamulla kolmannen neljänneksen tiedot bruttokansantuotteesta. Vuodesta 2015 uhkaa tulla neljäs perättäinen supistuvan BKT:n vuosi, siitä huolimatta, että alkuvuoden lukemia korjattiin tarkennettujen tietojen valossa ylöspäin. Euroalueen tasolla pitelemme kasvussa perää. Tuotantoa veti alaspäin teollisuus ja erityisesti sähkö- ja elektroniikkateollisuus, jonka volyymi oli liki 20 prosenttia alemmalla tasolla kuin vuotta aiemmin. Myös investoinnit jatkoivat laskuaan, siinä missä yksityiset kulutusmenot nousivat.

Todellisuus on siis räikeässä ristiriidassa sen julkisen keskustelun kanssa, joka keskittyy korostamaan kotimaista ostovoimaa ja vähättelemään Suomen kustannuskilpailukyvyn merkitystä. Lähtökohta on toki ok, jos ajatuksen esittäjä on tyytyväinen nykyistä huomattavasti alempaan elintasoon – mitä ulkomaankaupan reilu vähentyminen tarkoittaisi.

Olen itsekin huolissani kotimaisesta ostovoimasta, joka on kaikissa tuloluokissa teollisuusmaiden häntäpäässä, mutta keinot sen nostamiseen lähtevät päinvastaisesta suunnasta kuin mitä vasemmisto (SDP, Vasemmistoliitto, Vihreät) ja palkansaajaliike tarjoavat vastaukseksi. Ero on tämä: jos halutaan nostaa kansantalouden elintasoa ja ostovoimaa, ei riitä, että keskitytään vain nykyisten työllisten ehtojen puolustamiseen.

Alkuviikosta rauennut postin kiista on tästä osaoptimoinnista kouriintuntuva esimerkki. Ratkaisun mukaan työntekijöiden palkkoja ei leikata eikä työaikaehtoihin puututa. Työnantaja saa laajempia mahdollisuuksia ulkopuolisen työvoiman käyttöön ja yrityskohtaiset muutosturvamääräykset poistuvat. Tämä johtaa siihen, että Posti todennäköisesti vähentää väkeä ja korvaa sitä joustavammalla vuokratyövoimalla. Eli ne postilaiset, jotka saavat pitää työpaikkansa, jatkavat samoin ehdoin kuin tähän asti, samalla kun irtisanottavat menettävät koko työsuhteensa.

Kotimaista kysyntää ei voi keinotekoisesti kannatella

Yleisesti toistuva väite on, ettei palkkoja voida laskea koska se supistaa kotimaista kysyntää. Jotta näin voi väittää, täytyy tehdä oletus siitä, että toimeliaisuus säilyy vakiona. Tuo oletus on kuitenkin paitsi erittäin vahva, myös väärä, sillä kysynnän ja tarjonnan laista seuraa, että mitä enemmän hinta laskee, sitä enemmän kysyntä nousee. Eli suomeksi sanottuna: jos palkat laskevat, lisääntyy yritysten tarjoaminen työpaikkojen määrä. Se pätee yhtälailla kotimaassa kuin rajat ylittävässä kaupassa. Kokonaan eri asia on, kannattaako yksittäisen henkilön siltikään tarttua työtarjoukseen. Toisten kannattaa, toisten ei; siihen vaikuttaa monta tekijää, muun muassa sosiaaliturva ja ne kuuluisat kannustinloukut. Työllisyys kuitenkin lisääntyy – ainoastaan lisäyksen suuruudesta voidaan debatoida.

Nykyisessä järjestelmässä yritysten on käytännössä mahdoton tarjota yleissitovista työehtosopimuksista poikkeavaa palkkaa – edes määräaikaisesti. Työehtosopimuksissa olevat paikallisen sopimisen mahdollisuudet ovat erittäin rajallisia (eivät muun muassa koske vähimmäispalkkaa ja palkankorotuksia) ja nekin vähät koskevat vain järjestäytyneitä yrityksiä. Tämä on sikäli jännää, että Suomen 93 000 työnantajayrityksestä ainoastaan 16 000 on järjestäytyneitä.

Yksilöiden ja yritysten väliset tuottavuuserot ovat suurempia kuin toimialojen väliset tuottavuuserot. Järjenvastaisesti Suomessa kuitenkin vielä vuonna 2015 tehdään toimialoille yleissitovat työehdot, joista on äärimmäisen vaikea joustaa yritys- ja yksilötasolla.

En usko, että kukaan haluaa suomalaisille pysyvästi alempaa palkkaa. Hallituksen vilpitön tarkoitus on luoda mahdollisuuksia työllistää myös nykyisten työehtojen alle. Pitkällä aikavälillä tuottavuuden paremmin huomioiva palkkamalli johtaa myös korkeampiin palkkoihin. Työllisyys jo itsessään parantaa tuottavuutta suhteessa toimettomuuteen. Odotus korkeammasta palkasta toimii myös kannustimena tehdä työnsä hyvin.

Työttömyys ja näköalattomuus

Mielestäni tavoitteen tulisi olla, että jokainen voi itseään sitovasti tehdä päätöksen solmiako työsuhteen ja neuvotteleeko itselleen lain puitteissa työehdot vai antaako tehtävän (osin tai kokonaan) ammattiliiton hoidettavaksi. Kaikkien työntekijöiden ja työnantajien on oltava samalla viivalla ilman erioikeuksia lain edessä. Mistään sen monimutkaisemmasta ei ole kyse.

Mikään yritys ei voi kestävästi maksaa korkeampaa palkkaa kuin mihin sillä on varaa. Hienosti voidaan sanoa, ettei yritys voi pitkällä aikavälillä maksaa työntekijän tuottavuutta ylittävää palkkaa. Eli jos vaadin korkeampaa palkkaa kuin mitä minulle voi kannattavasti maksaa, jään työttömäksi. Työttömyys puolestaan on keskeinen köyhyyttä aiheuttava tekijä. Paitsi että työttömyys leikkaa ostovoimaa lyhyellä aikavälillä, se tekee niin myös pitkällä aikavälillä. Toimeton henkilö ei pääse kehittämään osaamistaan ja siten palkkatasoaan, millä on vaikutusta koko elinkaaren aikana saavutettavaan tulotasoon. Työttömyys on luonnollisesti valitettavaa myös monista muista, sosiaalisista ja henkilökohtaisista, syistä.

Työmarkkinoiden joustavoittaminen tarkoittaa sitä, että työehdoista voi sopia siellä, missä työolosuhteetkin tunnetaan. Tämä on kaikissa maailman maissa, myös Pohjoismaissa, valittu linja. Ei kannata lotkauttaa korvia pelottelulle siitä, että paikallisen sopimisen oloissa työntekijää riistettäisiin. Uudet työpaikat ovat viime vuosina syntyneet pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, joka yhä harvemmin on paikkakunnan ainoa työllistäjä. Mitä korkeampi työllisyys, sitä paremmin jokainen voi kilpailuttaa itselleen parempia työehtoja niin nykyisellä kuin muillakin työnantajilla. Jos sosiaaliturva ei ole riistoa, niin ei ole myöskään heikoin työtarjous: kenenkään ei ole pakko ottaa työtä vastaan.

Työehtojen kehitys ei ole vuosiin ollut ammattiyhdistysliikkeen ansiota; parin viime vuosikymmenen kehitys kertoo päinvastaisesta. Korkea järjestäytymisaste ja yleissitovuus – suomalaisia erikoisuuksia molemmat – ovat ainoastaan johtaneet siihen, että palkkojen hajonta on kansainvälisessä vertailussa alhaista. Vahvasti kärjistäen voidaan sanoa, että Suomessa ”kaikille” maksetaan keskipalkkaa (erityisesti verojen jälkeen). Sellaiset henkilöt, joiden tuottavuus ei keskipalkkaan yllä, jäävät herkästi tai pysyvästi vaille työtä. Korkeampien tuloerojen ja paikallisen sopimisen maissa palkkahajonta on suurempi, työllisyys parempi ja ihmisillä on realistinen mahdollisuus tavoitella tulevaisuudessa parempaa elintasoa.

Lisäys klo 15:15 Ville Niinistö ilmoittaa Twitterissä Vihreiden kannattavan paikallista sopimista. Hienoa!