Suomen malli ei Suomea pelasta

Kansanedustajien blogit

Luin eilen mielenkiinnolla kilpakumppani Petteri Orpon kirjoituksen työmarkkinoista. En usko, että hän tietoisesti sekoittaa paikallisen sopimisen Suomen malliin, vaikka tekstistä saattaakin saada sen kuvan. Suomen mallilla viitataan palkkakoordinaatiomalliin, jossa keskusjohtoisesti sovitaan palkannostovara kaikille toimialoille vientisektorin vetämänä.

Siitä on nimittäin joustavuus kaukana, kun valtiovarainministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö ja työmarkkinajärjestöt lähtevät sorvaamaan kaikille sopivaa prosenttilukua. Suomen malli ei luonnollisesti sulje pois paikallista sopimista. Päinvastoin, Ruotsissa, josta malli on kopioitu, tehdään työehtojen koordinaatio niin ikään vientialat edellä. Samalla kuitenkin sallitaan hyvin laajamittainen työpaikkakohtainen sopiminen. Esimerkiksi yleiskorotukset voidaan työpaikalla jyvittää työntekijöille sen mukaan, mikä kunkin henkilökohtainen suoritus on ollut. Silloin palkat nousevat paremmin tuottavuuden mukaan eikä kilpailukyky rapaudu.

Malli pureutuu Suomen nykyiseen kilpailukykyongelmaan kuitenkin korkeintaan hitaasti. Kilpailukyky on arvioiden mukaan 15 prosenttiyksikköä keskeisiä kilpailijamaita jäljessä, joten usean vuoden nollakorotukset iskevät vajeeseen ainoastaan hitaasti ja silloinkin oletuksella, että muissa maissa palkat nousevat tuottavuutta nopeammin.

On myös huomattava, että toimialojen väliset erot palkanmaksukyvyssä ovat huomattavasti pienempiä kuin toimialojen sisäiset eli yritysten ja niiden työntekijöiden väliset tuottavuuserot. Yhden koon yleisratkaisut sopivatkin huonosti tilanteeseen, jossa yritysten välillä on palkanmaksukyvyssä merkittäviä eroja. Tämä pätee erityisesti mikroyrityksiin, pieniin, keskisuuriin ja vielä syntymättömiin yrityksiin, jotka eivät ole näissä palkkakoordinaatiopöydissä edes mukana.

Jäykät työehdot suosivat suuria

Otetaan esimerkiksi peliala, joka on samalla mitä suurimmissa määrin vientiala. Sen ykköstähden, Supercellin, työntekijäkohtainen tuottavuus on todennäköisesti kaikkien Suomen toimialojen yritysten korkein, samalla kun suuri enemmistö pelifirmoista toimii tappiolla. Mikä palkankorotus tälle sektorille pitäisi asettaa? Peliala on todennäköisesti pärjännyt kohtuullisen hyvin juuri sen vuoksi, että se on onnistunut pysyttelemään yleissitovien työehtosopimusten ulkopuolella.

Nyt hyvin pärjäävät pelifirmat voisivat aloittaa palkkakoordinaation ja alkaa sitä kautta estää alan kilpailua. Saattaa kuulostaa epäreilulta, mutta tämä on juuri se toimintamalli, joka Suomen työmarkkinoilla on yleisin. Yleissitovuus toki ulottuisi kansainvälisellä toimialalla vain Suomeen eikä pitkällä aikavälillä olisi järkevää edes johtavien peliyritysten kannalta. Sitä paitsi alalla vallitsee pikemmin työvoimapula.

Esimerkki kuitenkin havainnollista, miten yleissitovuus on viime vuosikymmenet palvellut markkinoilla jo valmiiksi toimivia, hyvin pärjääviä yrityksiä ja rankaissut kasvuvaiheessa ja “kuolemanlaaksossa” kamppailevia tulevaisuuden toivoja. Samalla se on ollut tehokas tuhoamaan työpaikkoja.

Nettomääräisesti on viime vuosina syntynyt työpaikkoja ainoastaan pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Ne voisivat tulevaisuudessa työllistää yhä enemmän, jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Paikallinen sopiminen on nyt jämähtänyt nykyisissä työehtosopimuksissa oleviin joustoihin, jotka eivät koske kuin järjestäytyneitä yrityksiä. Jos ne ulotettaisiin myös muihin yrityksiin – eli lukumääräisesti valtaosaan – kyse on silti edelleen varsin pienestä parannuksesta. Joustavuuden pitäisikin liittyä kaikkiin keskeisiin työehtoihin: taulukkopalkkoihin, palkankorotuksiin, työaikoihin jne.

Luottamusmiespakosta on väännetty peistä nyt, vaikka asiasta olisi voinut keskustella jo siinä vaiheessa kun kiky-sopimukseen pistettiin hallituksen puumerkit alle. Toki parempi nyt kuin ei milloinkaan, sillä luottamusmiespakko vaikeuttaa työmarkkinoiden joustavoittamista entisestään. Hallituksen kompromissiesitys ei asiaa muuta. Kyse on samankaltaisesta asetelmasta kuin avioliittolaissa: perinteistä mallia puolustavat argumentoivat, että sopimusvapaus pätee nytkin, kun nainen saa mennä haluamansa miehen kanssa naimisiin. Eli sopimuksen saa tehdä, kunhan sopijana on luottamusmies. Se on kolmen hengen pienyrityksessä kohtuuton vaatimus, joka sementoi yleissitovuutta ja asettaa työntekijät toisiinsa nähden eriarvoiseen asemaan.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Orpo toteaa tekstissään, että “päätöksenteko on poukkoilevaa”. Siitä Kokoomuksen on kannettava pieni vastuu itse, kuten HS:n artikkelista käy ilmi. ”Tämä maito on kaatunut aikaa sitten. Päätös asiasta tehtiin siinä vaiheessa, kun kilpailukykysopimus kuitattiin. Ainakin me ymmärsimme, mitä se tarkoitti”, kertoo keskustalainen hallituslähde. Hyvä, jos puheenjohtajakamppailu pistää ryhtiä peliin, mutta mielestäni tämä poukkoilu kertoo myös joko strategian tai suoraselkäisyyden puutteesta.

Pidän ongelmallisena Kokoomus-johdon (Stubb, Orpo) nykyistä kantaa edetä työmarkkinoiden joustavoittamisen tiellä “hitain ja pienin askelin”. Kilpailukykysopimus, jonka kohtalo on edelleen vaakalaudalla, on tosiaan pieni askel, mutta valitettavasti väärään suuntaan. Stubb on puhunut, että päätöksiä tehdään joukkueena ja viitannut minuun oikeana kätenään. Valitettavasti hän on tässä vakavassa asiassa tehnyt päätöksensä vasemman kätensä ohjaamana.

Nyt kiky-sopimus on vesittämässä paikallisen sopimisen, vähentää hallituksen toimintavapauksia työttömyysturvan uudistamisessa, heikentää palkansaajan ostovoimaa ja kaventaa julkisen talouden liikkumavaraa. Kaikki 3,7% ”loikan” vuoksi, josta pääosa juontuu lakisääteisten maksujen siirrosta, mihin olisi hallitus kyennyt ilman työmarkkinajärjestöjäkin.

Keskeinen virhearvio on mielestäni myös se, että meillä olisi tämän asian kanssa aikaa. Samoin kuin työ luo uutta työtä, luo työttömyys työttömyyttä. Näin tapahtuu seuraavista syistä: rakenteellista ja pitkäaikaiseksi muodostuvaa työttömyyttä on paljon vaikeampi purkaa kuin väliaikaista toimettomuutta. Siitä tulee itseään ruokkiva kierre.

Nousevat työttömyysmenot lisäävät julkisen talouden rasitetta, mikä ylläpitää (jos ei nosta!) korkeaa verotaakkaa, mikä puolestaan heikentää työllisyyttä entisestään. Kolmanneksi, hiljalleen ylöspäin tikittävä työttömyys luo ihmisille epävarmuutta silloinkin, kun työttömyys ei osu omalle kohdalle. Se ei kannusta investoimaan henkilökohtaisella tai yritystasolla. Suomi kuitenkin kaipaisi kipeästi riskinottoa eli investointeja sen kaikissa muodoissa: panoksia uuden oppimiseen, yrityksiin, tuotantokapasiteettiin, monimuotoiseen toimeliaisuuteen ja innovaatioihin.

Tällä hallituskaudella voidaan tehdä vielä paljon

Aika on rahaa myös politiikassa. On selvää, että hallituskauden ensimmäinen vuosi on sen tuotteliainta aikaa. Yhteiskuntasopimuksen pakkoavioliitto tärväsi useita kuukausia hedelmällisestä toiminta-ajasta, mikä on kiistatta ollut myös työmarkkinajärjestöjen tarkoitus. Nyt kuitenkin sekä pääministeri Sipilä että valtiovarainministeri Stubb ovat todenneet, että hallituksen suuret päätökset on tehty.

Sitä en voi kuin ihmetellä. Mielestäni varsinainen työtaakka on vasta alkamassa. Kilpailukykysopimus toteutuu korkeintaan pienellä kattavuudella, joten eritoten paikallinen sopiminen on nyt otettava siitä sivuun – sen sijaan, että edetään vain TES:eihin päätyvien pienten joustojen osalta, jotka eivät nyt siis ulotu järjestäytymättömiin. Sitä on lähdettävä edistämään sopimusvapauden reittiä, jolloin ei törmätä myöskään perustuslaillisiin ongelmiin. Yleissitovuus voidaan ensikädessä rajata alojen vähimmäispalkkoihin.

Jos tässä asiassa Kokoomus ei ole valmis pistämään itseään likoon, missä se on? Jos työllisyyttä ei saada ylöspäin, joudutaan tällä kaudella leikkaamaan vielä lisää. On selvää, että hallitus voi edetä päätöksissä vain kompromissien turvin. Hallitusohjelma on siitä esimerkki: hyvä kompromissi kolmen keskenään erilaisen puolueen kesken. Sitä voisi hyvin palata noudattamaan. Yhteistyö ei kuitenkaan edellytä sitä, että Kokoomuksen puheenjohtaja on kävelevä kompromissi itse. Päinvastoin, kun jonkinlaiseen neuvottelutulokseen ja kompromissiin päädytään joka tapauksessa, ratkaisevat kirkas tavoite ja määrätietoinen strategia. Suomen johtaminen ulos kriisistä täytyy ottaa vakavasti.