Mieluummin iso itku kuin jatkuva kitinä

Kansanedustajien blogit

”Mitä ne naiset siellä koko ajan pillittää”, sanoi joku, kun olin yleisellä paikalla seuraamassa Petra Ollin ja Mira Potkosen suorituksia olympialaisissa. Molemmat väänsivät itkua hävittyjen otteluiden jälkeen.
Ihmiset, jotka eivät ole panostaneet täysillä mihinkään, eivät tämmöistä ymmärrä. Minä ymmärrän hyvin. Olen niin monta kertaa vääntänyt itsekin itkua omien ja Jokereiden hävittyjen suoritusten jälkeen. Kun on satsannut monta vuotta pelkästään yhteen suoritukseen, ja jokin menee pieleen. Siitä eivät kaiken maailman sivustahuutelijat ymmärrä mitään. Kun koko elämä – syöminen, nukkuminen, harjoittelu – on tähdännyt voittoon. Saati sitten jos se on tähdännyt täysin mahdolliseen olympiamitalin voittoon.

Kun tavoite ei täytykään, pettymys on valtava. Sen ymmärtää vain urheilija itse, ja jollain tavalla sen pitää purkautua – ja luonnollisin tapa on itku. Kyllä se itku puskee esiin myös silloin, jos saavuttaa jotain. On se sitten voitto tai tappio, niin koko se satsaus purkautuu suorituksen jälkeen.
Kyllä se nyt vaan niin on, että jos tänä päivänä haluaa menestyä ja saavuttaa jotain, siihen on laitettava kaikki peliin pettymyksen uhallakin. Tietysti täällä riittää aina heitä, jotka eivät koskaan ole sellaista riskiä ottaneet. Ehkä heidän ei sitten tarvitse koskaan itkeäkään. Vai olisiko niin, että heidän elämänsä on jatkuvaa pientä itkua? Pientä kitinää. En minä sellaista elämää kyllä haluaisi itselleni.

Kestää varmaan aikansa, ennen kuin urheilija saa koottua itsensä tappion jälkeen ja pääsee normaaliin päivärytmiin. Sydäntäni raastoi, kun näin heidän itkunsa – kun tietää, mitkä ovat olleet päämäärät ja tavoitteet. Mutta kaiken keskellä ei kannata muuta kuin laittaa uutta putkeen vain ja seuraavaa tavoitetta kohden. Karvas tappio kouluttaa ja panee yrittämään entistä kovemmin seuraavaa päämäärää kohti. Kun tappioista ottaa opiksi, on entistä valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita. Toivotan tsemppiä molemmille naisille!