Kirja-arvostelu Heikki Aittokosken kirjasta Kuolemantanssi. Askeleita nationalismiin Euroopassa (Helsingin Sanomat 29.9.2016)

Kansanedustajien blogit

On syyskuu. Istun lontoolaisessa kahvilassa, maailman monikulttuurisimmassa kaupungissa. Yritän ymmärtää mitä Britanniassa tapahtuu.

Miksi saarivaltio haluaa erota EU:sta? Hajoaako Yhdistynyt kuningaskunta? Onko tämä kaikki modernia nationalismia? Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Hörppään Starbucksin lattea. Olen lukenut päivän Financial Timesin ja selaillut The Economistin uusinta numeroa. Elän globalistin kuplassa. Vai elänkö?

Mieleeni tulee Stefan Zweigin klassikko, Eilispäivän maailma. Se kertoo kansainvälisyyden, avoimuuden ja suvaitsevaisuuden ilmapiiristä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, ennen kahta nationalistista maailmansotaa. Toistaako historia itseään?

Saan viestin sähköpostiini. Kysymys kuuluu, haluaisinko arvostella Heikki Aittokosken uusimman kirjan, joka käsittelee nationalismia Euroopassa.

Vastaan heti. Aiheen ymmärtämiselle on tuskin otollisempaa ajankohtaa. Haluan ymmärtää. Yritän ymmärtää. Miksi nationalismi nostaa taas päätään Euroopassa?

Miksi toivo on viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana muuttunut peloksi? 1990-luvun alussa kaikki oli toisin. Berliinin muuri murtui, kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Nelson Mandela vapautettiin, Vaclav Havel rakensi samettisen vallankumouksen.

Historian piti loppua, rajojen murtua, demokratian ja markkinatalouden voittaa. Keski- ja Itä-Euroopan maat vapautuivat kommunismin kahleista ja halusivat osaksi läntistä arvomaailmaa. Kaikista piti tulla globalisteja.

Toisin kävi. Vuonna 2016 globalisaation puolustajia on harvakseltaan. Nationalismi jyllää. Donald Trump, Ranskan Marine Le Pen, Hollannin Gert Wilders, Britannian Nigel Farage, Venäjän Vladimir Putin. Heidän nationalisminsa voi jotenkin vielä ymmärtää. Se on poliittista opportunismia ja raakaa voimapolitiikkaa.

Mutta miksi Keski- ja Itä-Euroopan johtajat, nuo 1980-luvun vapauden vaalijat, ovat kääntäneet selkänsä integraatiolle ja yhteistyölle? Olemmeko palaamassa nationalistien Eurooppaan, siihen josta Zweig meitä varoitti?

Ryhdyn tuumasta toimeen. Luen Heikki Aittokosken kirjan. Voin päätyä vain yhteen johtopäätökseen: se on yksi parhaista kansainvälistä politiikkaa käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut vuosikausiin. Harva alan kirja kykenee yhdistämään historian ja nykypäivän, käytännön ja teorian tai yksityiskohdat ja suuret kaaret näin ymmärrettävästi.

Kirja on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Teos on saumatonta proosaa, jossa lukija tanssitetaan läpi nationalistisen Euroopan, pohjoisesta etelään, idästä länteen, kaakosta lounaaseen ja keskelle. Se on 61 kohtaamisen tarina, jossa sukkuloidaan yhtä luontevasti Torniossa ja Srebrenicassa, Moskovassa ja Edinburghissa, Barcelonassa ja Dresdenissä.

Rakenne toimii. Jokaisen tarinan voi lukea erikseen, mutta yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, joka kertoo karulla tavalla mihin nationalismi pahimmillaan johtaa: sotaan, väkivaltaan ja kuolemaan. Ranskan edesmennyt presidentti, François Mitterrand, oli oikeassa.

Näin hyvää kirjaa ei voi kammiosta kirjoittaa. On matkustettava, on nähtävä, on aistittava, on keskusteltava, on uskallettava, on luettava, on ymmärrettävä. Camp Noun stadionilta vallan kammioihin. Suurista johtajista arkisiin kohtaamisiin. Kirjallisuuden klassikoista twiitteihin. Aittokoski kattaa kaiken. Väsymättä.

Parhaat tarinat ovat niitä, joissa Aittokoski ensin jututtaa jalkapallofania katsomassa tai pakolaista leirillä ja sen jälkeen grillaa valtion- tai hallituksen päämiestä vallan käytävillä. Se luo kuvan kokonaisuudesta, jossa me kaikki voimme vaikuttaa.

Kirjasta huokuu kova jalkatyö ja sydämen sivistys, uteliaan ihmisen intellektuelli hiki. Sen on kirjoittanut henkilö, joka on huolestunut nationalismista, joka välittää Euroopasta ja Suomesta. Henkilö, joka on varttunut suhteellisen rauhan aikana, mutta pelkää, että kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.

Nationalismin voima on otettava vakavasti. Aittokoski on oikeassa todetessaan: ”1800-luvulta lähtien nationalismi on muokannut Eurooppaa ja Suomea enemmän kuin mikään muu aate, niin hyvässä kuin pahassa. Hirvittävien ylilyöntiensä takia n-sana on saanut pahan kaiun, etenkin toisen maailmansodan seurauksena. Mutta kutsuipa aatetta ja siihen liittyviä ilmiöitä sitten kansallisuusaatteeksi, isänmaallisuudeksi tai kansallismielisyydeksi, sen voimaa ei kannata väheksyä.”

Suomessakin on tällä hetkellä johtavissa asemissa puolueita ja politiikkoja, jotka flirttailevat jossain isänmaallisuuden ja nationalismin välimaastossa. On vihapuhetta, rasismia ja väkivaltaa. Ollaan valmiita uhraamaan läntiset arvot oman gallupsuosion alttarilla.

Maahanmuuttovastaisuus, läntisten arvojen hylkääminen ja kansainvälisten instituutioiden vähättely ovat kaikki oireita nousevasta nationalismista. Nationalismin ja isänmaallisuuden raja on kuitenkin veteen piirretty viiva.

”Liberaalin Euroopan ei auta kuin uskoa tarjoamansa vaihtoehdon paremmuuteen – ja sitten kyetä myös tarjoamaan paremmat argumentit. Yksi argumenteista on terve isänmaallisuus. Ahdas nationalismi kun ei ole minkään kansakunnan etu, ei etenkään pienten. Siksi nationalistien ei pidä antaa kaapata isänmaallisuutta. Kotimaataan pitää saada rakastaa. Ei se tarkoita, että sulkeutuisi omaan pikku kansallismieliseen todellisuuteensa.”

Aittokosken kirja antaa uskoa tulevasta. Uskoa siihen, että Euroopan hiljainen enemmistö lähtee vielä puolustushyökkäykseen läntisten arvojen, liberalismin ja suvaitsevaisuuden puolesta. Uskoa siihen, että Zweigin tarina ei toista itseään. Että olemme oppineet historiasta. Nationalismi on Euroopan syöpä, johon puree vain tolkun lääke.

Palaan Suomeen Lontoosta. Menen nauttimaan suomalaisten maahanmuuttajien perustamista Fazerin ja Pauligin tuotteista Stockmannin kahdeksanteen kerrokseen. Tilaan latten. Globalistinen kuplani on puhkaistu juuri oikealla tavalla. Jatkan läntisten arvojen puolustamista isänmaallisessa hengessä. Tämä kirja antaa siihen hyvät eväät.