Vastuu syrjäytymisistä on meillä

Kansanedustajien blogit

Helsingin kaupungin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio kertoi Ylen aamu-tv:ssä, että vuonna 1987 syntyneiden ikäluokasta joka kolmas on joko saanut psykiatrisen diagnoosin tai ostanut psyykelääkkeitä. Ikäluokasta noin 14 prosenttia ei ole suorittanut mitään tutkintoa yhdeksän vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen. Seurantatutkimuksen luvut ovat muutenkin karuja.
Yksi taustaselitys syrjäytymiselle on koulussa koettu kiusaaminen. Olen kirjoittanut koulukiusaamisesta paljon, koska minulla on kolme poikaa, joita kaikkia on kiusattu. Haluan, että otamme kiusaamisen vakavasti ja yritämme tehdä sille kaikkemme. Tuska isälle ja tietysti äideille on kauhea, kun sitä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Välillä kun ei pysty oikein mitään tekemään.

Jotenkin me olemme perheenä selvinneet, ja niin selvisin minäkin, vaikka minua kiusanneiden koulukavereiden naamat ovat jääneet ikuisesti mieleen. Ne ihmiset, jotka eivät ole järjestelmällistä ja pitkäaikaista kiusaamista kokeneet, eivät voi ymmärtää mistä on kysymys. Sitä paitsi kaikilla ei käy niin onnellisesti, että he selviävät niistä tilanteista.
Monet lapset elävät tämän asian kanssa eivätkä uskalla tehdä mitään, koska pelkäävät kiusaajia. Silloin kyseessä voi olla syrjäytymiseen, josta voi seurata mielen häiriöitä, jotka taas voivat pahimmillaan johtaa pahoihin väkivallan tekoihin.
Vanhempien vastuu on ensisijainen, ja meidän pitäisi yhteiskuntana pystyä antamaan kaikille vanhemmille samat edellytykset kasvattaa lapsiaan. Siihen on tietysti pitkä matka, mutta sellainen päämäärä pitää olla. Jos ja kun sekään ei auta, meidän pitää auttaa lapsia, jotka oireilevat: joku sulkeutumalla, toinen kiusaamalla.

Onneksi kaikki ei ole niin synkkää: eri puolilla Suomea on saatu hyviä tuloksia syrjäytymisen ehkäisyssä. Esimerkiksi Vantaalla kehitetty Icehearts-jääkiekkojoukkue on paljon enemmän kuin lätkätiimi. Siellä lapsi saa pitkäaikaista tukea ja roolimalleja ja tarpeen vaatiessa tiukan kasvuympäristön. Joukkueeseen etsitään ja otetaan jo ala-asteikäisiä lapsia, koska ennaltaehkäisy vaatii aikaa. Myöhemminkään ei ole myöhäistä, jos palvelut on järjestetty oikealla tavalla. Esimerkiksi Helsingin Diakonissalaitoksella kehitetty Vamos-malli ja samantyyppistä otetta käyttävät Ohjaamo-palvelut ovat osoitus, että tuo mainittu 10 000 nuorta vuodessa voi hyvinkin vähentyä.
Niin Vamos-palvelut kuin Ohjaamot kokoavat nuorten tarvitsemia palveluita saman katon alle. Nuorten ei tarvitse kiertää virastosta toiseen, ammattilaiselta toiselle – jotka eivät tiedä toistensa työstä tai näe nuorta kokonaisuutena. Sen sijaan nuoriin tartutaan yksilöinä. Vamoksessa on opittu, että nuori voi tarvita ensin apua arjen rutiineihin ennen kuin vaikkapa koulukseen hakua kannattaa edes miettiä. Tällaisten kokonaisvaltaisten palvelujen tulokset ovat tutkitusti hyvät.

Meidän on aika kantaa vastuuta siitä miten saamme syrjäytymisen vähenemään. Ehdotankin, että pääministeri asettaa työryhmän miettimään, miten hyväksi havaitut syrjäytymisen ehkäisemisen mallit saadaan leviämään kaikkialle maamme peruspalveluihin. Emmehän halua enempää Imatran tragedian kaltaisia tapahtumia, joissa syyttömiä ihmisiä kuolee.