Liikennekaaressa tarkkana

Kansanedustajien blogit

Liikennekaaressa on tämäkin autoilija oppinut hidastamaan. Vaikka kansalaiskeskustelu onkin armotonta – ja hyvä niin! – olisi liikenneministeri Anne Bernerin hanke liian arvokas jäämään keskipakovoiman varaan. Päinvastoin, on hienoa, että ministeri on avannut suuren hankkeen jo tässä vaiheessa kansalaisyhteiskunnan pohdittavaksi virkamiesten työtä tukemaan.

Teknologia mullistaa lähivuosina liikkumisen ja tulee kiistatta nostamaan elämänlaatuamme enemmän kuin nyt edes arvaamme. Liikennekaaren toisessa vaiheessa pyritään varautumaan digitaalisten sovellusten ja lopulta robottiautojen tuomiin mahdollisuuksiin. Toistaiseksi on vasta selvitystyö käynnissä ja aiheen ympärillä käytävä vilkas ja avoin debatti on varmasti omiaan jalostamaan mullistavaa esitystä.

Toivottavasti tätä ei nyt leimata jonkinlaiseksi ”ääriliberaaliksi” kannanotoksi, kun totean, että on täysin kestämätön ajatus, että Suomessa voisi liikkua teillä ja maanteillä vain sillä ehdolla, että yksilöity sijainti tallennetaan hetki hetkeltä verottajan tai jonkin toisen viranomaisen tietoon.

Onneksi tälle ei edelleenkään ole tarvetta, vaikka liikenneteknologia kehittyykin huimasti eikä sähköautojen yleistymisen myötä polttoainevero enää ole toimiva likiarvoinen kustannus tiestön kulutuksesta.

Vastaavasti on selvää, että tieliikenteestä kerättävä veromäärä (noin 8 miljardia euroa vuosittain) on suhteeton liikenteeseen palautuvaan rahoitukseen (noin kaksi miljardia euroa). Tuota maksurasitusta on saatava alaspäin.

Autovero on huono verotuksen muoto, kun se kannustaa säilyttämään Suomen vanhan autokannan turvattomana ja saastuttavana. Silti siitymäajan yli on pidettävä huoli siitä, etteivät jo kerran korkeat autoveron maksaneet autoilijat joudu uudelleen maksajiksi eikä autokauppaa häiritä.

Tärkeitä periaatteita Liikennekaaressa ovat mielestäni erityisesti:

– Tieliikenteeseen kohdistuvaa maksurasitetta lasketaan ja korvamerkitään nykyistä paremmin.

– Yksityisyydensuojasta pidetään huolta.

– Luodaan kilpailulliset liikenteen palvelumarkkinat eikä julkista monopolia ulkoisteta yksityiseksi.

– Liikkumisen vapauden on pysyttävä vähintään samana ja matka-aikojen on lyhennyttävä.

 

Loppuvuonna keskusteluissa ovat kiertäneet kaksi asiaa. Toisaalta yksityisyyden suojaan liittyvät kysymykset uudenmuotoisen liikenteen rahoituksen yhteydessä ja toisaalta keskustelu infraosakeyhtiön ja sen mahdollisten yksityisten osaomistajien osalta. Koska pohdittavaa on paljon, keskityn tässä yksityisyyden suojaan ja teknisen toteutuksen periaatteisiin. Seuraavassa kirjoituksessa infrayhtiöstä.

 

Yksityisyydensuoja

Kansanedustajan tehtävä on vaalia digitaalisia kansalaisoikeuksia ja siten myös yksityisyyselämän suojaa ja viestisalaisuutta. Kun menneillä vaalikausilla on hahmoteltu tieliikenteen käyttömaksuja, ovat ehdotukset välillä olleet harmillisia yksityisyyden näkökulmasta (esim.: Satelliittipaikannettu älyttömyys).

VTT seurasi viime vuonna kokeissa käyttäjien luvalla heidän liikkeitään. Kerätystä paikkatiedosta selviää heti “missä asuu, missä käy töissä ja missä kaupassa” (IS 29.12.2016). On vahvoja perusteita sille, ettei tuohon tietoon pääse käsiksi ilman käyttäjän lupaa. Ilmeisesti edes tuon kokeen osalta tietoturvaa ei viety loppuun asti, kun ajoneuvojen kulkutiedot jäivät kenen tahansa saataville pelkästään sarjanumeron perusteella. Ei näin!

Se, että viimeisen viiden vuoden aikana yksityishenkilöiltä ja -henkilöistä tallennettavan tiedon määrä on moninkertaistunut (mm. Google, Facebook jne.) eikä loppua näy, ei vielä ole mikään peruste antaa valtiolle yksityiseen tietoon vapaata ohituskaistaa, käyttääkseni kirjoituksen alkuakin kömpelömpää ilmaisua.

Sillä on erittäin suuri merkitys, luopuuko käyttäjä tietojensa yksityisyydestä vapaaehtoisesti vai viranomaisen sanelemana, miten tietoa varastoidaan (ja hävitetään!), miten tietoturvallisuus on ratkaistu tietoa kerätessä ja hallinnoidessa, voiko kerättyjä tietoja käyttää myös muissa kuin julki kerrotussa yhteydessä, ja onko tallentajana yksityinen toimija tai valtio, jolla on paitsi verotusoikeus, myös vastuu oikeusjärjestelmästä.

Yksilöidyt liikkumistiedot olisivat kovaa valuuttaa paitsi mustasukkaiselle puolisolle, myös esimerkiksi vakuutusyhtiölle, joka voisi tietoja yhdistelemällä päätellä onko asiakas sairas tai altis liikenneonnettomuuksille. Sakkolappujen kirjoittaminen kävisi nykyistäkin helpommaksi, jos poliisin ei pitäisi enää asentaa jokaisen lyhtypylvään viereen liikennekameraa, vaan sakot voisi lähettää paikannetun ylinopeuden perusteella.

Yksityisyyden suojan romuttaminen ei kuitenkaan onneksi ole Liikennekaaren tarkoitus. Tässä kysymyksessä kuitenkin jos missä, lopullinen tekninen toteutus ratkaisee erittäin paljon.

 

Tekniikasta

Seurannan teknisen toteuttamisen tapaa ei ole vielä lyöty lukkoon. Periaate kuitenkin on, että tekniikoita ei rajoiteta lainsäädännöllä. Vaatimus on, että laitteet ja niihin liittyvät palvelut ovat helppokäyttöisiä, tietoturvallisia ja yksityisyydensuojan turvaavia.

Ministeriössä on haettu inspiraatiota telemarkkinoista: Teiden käyttäjille voisi ”operaattorien” kautta olla tarjolla useita erilaisia paketteja: toisille pre-paid, toisille kiinteä kuukausimaksu. Berner itse puhui loppuvuonna aikaan sidotusta maksusta. Tällaisia ajatuksia tervehdin.

Yksi ministerin mainitsema vaihtoehto on, että tiedonsiirtoyhteydellä toimiva laitteisto liitettäisiin ajoneuvon toimintaa ja vikoja valvovaan OBD-järjestelmään (On-Board Diagnostics), joka on jo kaikissa uusissa autoissa ja vanhoihin se on helppo ja halpa asentaa.” (Berner blogissaan 29.12.)

OBD-järjestelmään kytkeytyminen ei ole täysin ongelmatonta. Ajonseurantalaitteisto olisi yhteydessä verkkoon joko jatkuvasti tai ajoittain. OBD-liittimen kautta on mahdollista päästä käsiksi auton valmistajakohtaisiin järjestelmiin, kuten CAN-väylään. Seurantalaitteiston tietoturvan pettäessä olisi ajoneuvo alttiina ulkopuolelta tapahtuville hyökkäyksille kuten vaikkapa äkkijarrutuksille. Autonvalmistajat eivät ole erityisesti panostaneet auton sisäisten järjestelmien tietoturvaan, koska ne ovat olleet fyysisesti erotettuna ulkomaailmasta. OBD-väylän kautta on jo toteutettu menestyksekkäitä hakkerointeja.

Lisäksi on epäselvää, mikä taho ylläpitäisi massiivista paikkatiedon tietokantaa. Asiallisesti ottaen ei ole merkitystä, tallennetaanko tiedot ensin paikallisesti liikennevälineeseen vai siirretäänkö ne reaaliajassa eteenpäin. Jos potentiaalisesti useat eri operaattorit ylläpitävät teitä (vaikkapa kukin yhtä), miksi kaikki paikkatieto pitäisi poolata yhteen paikkaan? Uskon, että LVM:n virkamiehet ovat hyvin perillä näistä kysymyksistä ja saamme ajan myötä kuulla lisää.

 

Ratkaistavissa myös ilman paikannusta

Vierastan massiivisia tietokantoja (me poliitikot keksisimme kyllä taatusti niille käyttöä!), suuria ajoneuvokohtaisia investointeja ja ylläpitokuluja sekä erityisesti paikannustietojen yksityiskohtaista tallentamista ja gps-riippuvuutta. Suosikkiratkaisuni ei edellyttäisi mitään näistä, mutta vastaisi silti älyliikenteen haasteisiin ja avaisi sen täydet mahdollisuudet kuluttajaa parhaiten hyödyttävällä tavalla.

Ajoneuvo ei säilyttäisi muuta tietoa kuin “mikä” se on – tierasituksen kannalta keskeiset muuttujat kuten ajoneuvotyyppi ja sen paino. Tämä tieto olisi saatavilla paikallisesti lähiyhteydellä. Tie veloittaisi erikseen siltä matkalta ja ajalta, kun ajoneuvo sitä rasittaisi. Maksun hoitaisi mobiilisovellus, joka olisi käyttäjäkohtainen (edit 13:35 maksajakohtainen), ei ajoneuvokohtainen. Toteutus olisi moderni versio tietulleista.

Ratkaisu edellyttäisi lukulaitteita maksullisten teiden varteen nykyisten maailmalla olevien ruuhkamaksujärjestelmien lailla. Tämä edellyttää investointeja tiestöön – voitaisiin aloittaa ruuhkasensitiivisiltä alueilta –  mutta älyliikenne edellyttää tieinfrastruktuurin varustamista erilaisin laittein ja tiemerkein joka tapauksessa. Ilmaista ei olisi myöskään kaikkien autojen varustaminen erillisellä laitteella kuin mitä nyt kaavaillaan.

Maksuliikenteen hoitaisi mobiilisovellus, “tienkäyttökukkaro”, joka vastaisi ministerin kaavailemaa prepaid-liittymää. Se vastaisi ominaisuuksiltaan kuin täyttä tankillista bensiiniä – se on kuin varausmaksu veroineen siitä että lähtee huristelemaan tielle. Tiet voisivat veloittaa tuosta kukkarosta nykyistä markkinaehtoisemmin, mm. sen mukaan kuinka korkea käyttöaste tiellä sillä hetkellä on. Palveluntarjoaja voisi rahoittaa tien ylläpitoa myös muilla innovatiivisilla keinoilla, kuten tienvarsimainoksilla.

Tässä ratkaisussa yksityisyyttä ei loukattaisi, tietoja ei pakattaisi keskitettyyn tietokantaan; silti maksut voitaisiin halutulla tavalla korvamerkitä eikä “mustaa laatikkoa” tarvittaisi. Järjestelmä vastaisi yhtä lailla myös ulkomailta Suomeen tulevaan liikenteeseen, toisin kuin ajoneuvoon asennettuun gps-boksiin nojaava malli. Jalostan mielelläni tätä ajatusta, kun saamme lisää tietoa.