Kilpaurheilu on joskus kohtuuttoman kovaa

Kansanedustajien blogit

Olen ollut Jokereiden omistajana 26 vuotta. Alkuvaiheessa Teemu Selänne ja moni muu tähti pelasi joukkueessani. Silloin voitimme finaalissa Jyväskylän heti ensimmäisenä vuonna. Se oli hienoa aikaa: näki, kuinka erilaiset persoonat kasvoivat tähdiksi, taitureiksi ja luottomiehiksi, kuka mihinkin rooliin. Se oli hienoa aikaa.

Silloin minulla ei ollut vielä poikia, jotka pelaisivat jääkiekkoa. Vanhin poikani Jolle oli juuri syntynyt. Tällä hetkellä minulla kolme poikaa. Kaksi nuorinta, 12-vuotias Danne ja 16-vuotias Leo pelaavat molemmat Jokereissa. Kilpailu on tänä päivänä kovaa. Joka kevät pojat miettivät ja viettävät unettomia öitä: saavatko he jatkaa joukkueessa vai putoavatko he pois. Tämä on varmasti monessa muussakin perheessä arkea. Se on kova pala, jos lapset eivät saa jatkaa joukkueessa, jossa he ovat kasvaneet monta vuotta. Onneksi kuitenkin kaikilla joukkueilla on osoittaa muita joukkueita, joissa huippuryhmistä pudotetut voivat jatkaa.
Kilpaurheilu vain on tämmöistä, ei sille oikein mitään mahda. Huippujoukkueet tekevät näin menestyäkseen. Kaikki tietävät sen, vaikka se ei olekaan aina mukavaa ja mielekästä.

Mutta silti jossain on jotakin häikkää. Olen huolestunut näiden poikien jaksamisesta. Tutkimustenkin mukaan monet lopettavat aika nuorena. Tämä ei koske pelkästään jääkiekkoa, vaan monia muitakin lajeja. Se on huolestuttavaa. Miten pystyä hoitamaan sekä koulu että harjoitukset, riittävä uni ja hyvä ravinto? Yhtälö ei ole helppo ja liian usein se on niin vaikea, että se johtaa lopettamiseen. Moni palaa loppuun.
Otan esimerkin elävästä elämästä: jos harjoituksia on neljä kertaa viikossa ja siihen lisäksi pelit viikonloppuna, niin tapahtumia on kuusi. Kun viikolla harjoitusmatkoihin menee noin puoli tuntia ja harjoitukset kestävät noin 4 tuntia, niin yhteisaika on 5 tuntia. Kolmelta koulusta pääsevä lapsi ehtii viideksi harjoituksiin, ja kotona ollaan noin kello 21. Sen jälkeen pitää vielä tehdä läksyt, syödä ja herätys taas kello 7 – ja eikun kouluun.

Kun sitten joku vielä sanoo, että lasten pitäisi harrastaa montaa lajia, hän ei tiedä mistä puhuu. Siihen ei vain ole mahdollisuuksia, eikä siihen paljoa muutakaan elämää mahdu. Se on fakta. Onneksi nuoret ovat niin innoissaan, että jaksavat jonkin aikaa, monet pitkäänkin, mutta monet putoavat pois. Mikä sitten lääkkeeksi? Ei ole kovin montaa superkeinoa, mutta harjoituksia kyllä voitaisiin tiivistää vähän lyhyemmiksi.
Toinen ongelma syntyy sitten kun vanhemmat juniorit alkavat harjoitella kahdesti päivässä. Monelta jää sitten koko koulu, ja se onkin sitten vakavampi juttu. Kilpaurheilu on kovaa ja huipulle pääsy vaati uhrauksia, sen kaikki tietävät, ja lähtevät silti leikkiin mukaan. Uhraukset ovat silti välillä kohtuuttoman kovia.