Intohimon löytyminen on koulutuksen tärkein resurssi

Kansanedustajien blogit

Nobel-voittaja Bengt Holmström oli puhumassa eduskunnassa tällä viikolla. Kuuntelin erittäin tarkasti hänen puhettaan – eihän Nobel-palkittua ihmistä joka päivä saa kuunnella. Enkä pettynyt.

Älykäs mies puhui kaiken lisäksi niin yksinkertaisesti, että minäkin ymmärsin, mitä hän sanoi.

Ainoa ongelma tämmöisissä puheissa on, että poliitikot kentän eri laidoilla poimivat niistä itselleen sopivat kohdat. Niillä sitten repostellaan, otetaan sitaatteja irti asiayhteydestään tai vähintäänkin kokonaisuudesta. Välitetään siis eteenpäin irtolauseita, ei mitään kokonaisviestiä.

Holmströmin puheessa toiset kuulivat vain ajatuksen ”julkista sektoria pitää supistaa” ja toiset että ”julkinen sektori ei ole niin tehoton kuin väitetään”. Eräskin kollegani eduskunnasta sanoi heti lähtiessään, että ”fiksusti puhui Holmström, siinä näit, ei terveyskeskuksia pidä yhtiöittää”.

No ei hän siitä kyllä puhunut sanaakaan – sitä paitsi oppositio sekoittaa aina yhtiöittämisen ja yksityistämisen, vaikka niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Joillekin tuollaiset kysymykset ovat näköjään vaikeita hahmottaa.

Bengt Holmström tunnetaan sopimusteorian merkittävänä kehittäjänä. Hän ymmärtää todistetusti melko vaikeitakin kysymyksiä. Fiksuin kohta hänen puheessaan oli kuitenkin huomio tavallaan varsin arkisesta asiasta.

Holmström puhui amerikkalaisesta yliopistojärjestelmästä. Jenkeissä mennään yhdestä ovesta sisään, sitten voi lukea mitä haluaa ja löytää sen oman polkunsa. Sitten kun on löytänyt oman alansa, voi keskittyä siihen ja kehittää itseään vaikka kuinka pitkälle. Kun taas Suomessa nuoren pitää hakea määrätylle alalle, vaikka hän ei ole edes varma, onko se oikea ala.

Aloin miettiä omia poikiani. Suomessa on ihan pielessä se, että kuusitoistavuotias joutuu päättämään, haluaako hän lukea ylioppilaaksi vai haluaako ammatilliseen koulutukseen. Mielestäni sen ikäinen ei kykene tekemään tämmöistä päätöstä.

Olen kahden poikani kanssa käynyt nämä keskustelut. Vanhin olisi välttämättä halunnut ammatilliseen, koska sinne menivät serkutkin, eikä hän osaisi tai jaksaisi lukea riittävästi.

Käytännössä pakotin hänet lukemaan ylioppilaaksi – ja kun hän sitten seisoi lakki päässään, hän kiitteli minua. Monet hänen kaverinsa olivat keskeyttäneet ammatillisen koulutuksen ja tekivät ihan muuta kun mitä olivat lukeneet. Poikani oli vasta nyt siinä tilanteessa, mistä Holmström puhui.

Toki ammatillisen koulutuksen jälkeen voi jatkaa opintojaan, mutta vaikeampaa se on. En ole koskaan ymmärtänyt, miten 16-vuotiaalle voi aueta tässä vaiheessa, mitä hän haluaa isona tehdä.

Koulutukseen tarvitaan tietysti resursseja, mutta tärkeintä on, että kaikki löytävät ne alat, joista he ovat kiinnostuneet ja missä heillä on intohimoa. Silloin syntyy tuloksia.