Paha hallitus

Kansanedustajien blogit

Olen nyt kaksi vuotta ollut eduskunnassa ja yhdet vaalitkin nyt politiikan sisäpuolelta nähneenä pitää sanoa, että välillä sitä on ihan äimän käkenä, miten tämä systeemi toimii. Mutta varsinainen hämmästyksen aihe minulle on ollut poliittinen puhe. Jotkut politiikan henkilöt ovat täällä sitä mieltä, että he tietävät kaikesta kaiken ja heillä on mielipide joka asiaan. Yleensähän ihminen pyrkii avaamaan suunsa, kun hän tietää asioista – ja joskus tietysti myös kun hän luulee tietävänsä. Jälkimmäistähän sattuu meille kaikille joskus, mutta joillekin poliitikoille se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Kun he vielä lisäävät puheeseensa aina sen, mistä he ajattelevat äänestäjien tykkäävän, tulee suusta välillä ihan mitä sattuu.
Olen itse tottunut puhumaan suoraan ja niistä asioita, joista tiedän tai joita pidän tärkeinä. Mutta ei sekään ole näköjään hyvä. Saan kritiikkiä siitä, että en ole koko ajan puhumassa suuressa salissa.

Mutta eniten poliittisessa puheessa riepoo se, millaisia mielikuvia puhujat luovat omista ja vastustajan toimista. Ymmärrän kamppailun vallasta ja sen mukaiset puheet, mutta tietynlainen puhe tekee hallaa koko Suomelle ja demokraattiselle järjestelmälle.
Nimittäin kun puolue on hallitusvastuussa, se ymmärtää, että yleensä pitää säästää. Mutta kun sama puolue sitten on oppositiossa, he voivat luvata mitä vain ja ilman mitään häpeää jakaa kaikille rahaa, vaikka heillä ei ole mitään hajua, miten nuo rahat luodaan. Samalla luodaan ihmeellistä kuvaa siitä, että hallitusvastuussa olevat eivät haluaisi ihmisille hyvää tai oikeastaan, että hallitus suorastaan haluaa pahaa. Otetaan esimerkiksi koulutus: nyt on vihreiden vuoro luvata kaikille kaikkea ja ihmiset uskovat siihen ja äänestävät heitä. Jos he ovat ensi vaalien jälkeen hallituksessa, heidän on mahdotonta pitää lupauksensa – niihin eivät kaikki maailman rahat riitä – ja heille käy niin kuin perussuomalaisille nyt: kannatus katoaa.

Tämä Hyvä oppositio ja paha hallitus -leikki on tietysti perinteinen osa poliittista retoriikkaa, mutta sen ei kyllä pitäisi. Ainakaan minä en ymmärrä, miksi edustajat suhtautuvat rahaan ja sen käyttöön eri tavalla sen mukaan, ovat ylimmässä vallassa vai eivät.
Yrityselämästä tulleena tämä ei jotenkin mene millään tavalla minulla jakeluun. Liike-elämässähän se toimii niin, että joudut käyttämään niitä rahoja, joita sinulla on. Jos käytät liikaa, menee yrityksellä huonosti.
Totta kai ymmärrän, että valtiontalous ei toimi näin suoraviivaisesti – jos säästämme liikaa, kulutus ehtyy ja talous sakkaa. Mutta ei se niinkään mene, että valtio voi tulonsiirroilla kasvattaa loputtomasti ostovoimaa. Jotenkin päähäni on jäänyt sellainen talousajattelu, että tulot ja menot pitää suhteuttaa – tai sitten pitää olla realistinen näkymä siitä, että jossain vaiheessa suhteutuvat.

Kolmas ihmettelyni aihe politiikan puheessa on ollut se, että on aiheita, joista ei saisi puhua. Tämän olen huomannut, kun olen kiinnittänyt huomiota työmarkkinajärjestön avoimuuteen ja verokohteluun. Minulta on tultu kysymään useasti, kuinka uskallan. Minä en näköjään ole edes tajunnut, että epäkohtaan tarttuminen vaatii sen kummempaa uskallusta. Ehkä syy on myös se, että monet hyötyvät työmarkkinajärjestöjen valta-asemasta. Siksi he ovat hiljaa julkisuudessa, vaikka kannattaisivatkin asiaani.
Oli syy mikä hyvänsä, olen saanut paljon haukkuja tyylistäni. Mutta niin kauan kuin henki pihisee, aion jatkaa samalla tavalla – meni syteen tai saveen!