Nyt on taas saatu lukea niistä, jotka tienaavat eniten ja maksavat eniten veroja. Kaikillehan voi aina olla kateellinen joko rahasta tai muusta menestyksestä, mutta aina se on yhtä turhaa. Kateudesta ei ole mitään hyötyä – ellei satu sen voimalla laittamaan omaan tekemiseensä vauhtia.
En minäkään ollut kateellinen niille ay-johtajille, joista monet tienaavat yli 200 000 euroa vuodessa. Mutta pistin kyllä merkille, että hyvät ovat tulot.
Ja onhan ammattiyhdistysliikkeellä varaa mistä maksaa. Johtajien palkathan maksetaan ammattiyhdistysten jäsenmaksuista, jotka verovähennyskelpoisuutensa puolesta on käytännössä maksettu verovaroista. Kun ay-liikkeen tulo on myös verovapaata, johtajille on löytynyt hyvän tulokehityksen mahdollisuudet. Tässä on vain jäävuoren huippu. Työmarkkinakentällä on vaikka kuinka paljon suurituloisia, jotka saavat palkkansa verovapaista rahoista.
Miksi se minua sitten koko ajan ärsyttää, että yhteiskunta maksaa tuon kaiken? Siksi, että olen täysin varma, ettei se ole työntekijöiden tai yritysten tai kenenkään muunkaan etu. Kaikkien tutkimusten mukaan vallan rakenteisiin sementoitu ay-liike toimii yhteiskunnan jarrumiehenä. Viimeinen näistä oli IMF:n lausunto Suomen talouden tilasta. Siinä sanotaan aivan selvästi: työmarkkinoiden heikkoudet hidastavat työllisyyden kasvua ja heikentävät talouden kykyä palautua epäsuotuisista shokeista. Eli Suomessa on tutkimusten mukaan todella jäykät työmarkkinat. Näille jarrumiehille maksetaan ylisuuria palkkoja siitä hyvästä, että maame talous ei kehity niin nopeasti kun olisi mahdollista. Yksi todiste tälle on myös se, että vaikka on nousukausi, työttömyys ei vähene.
Sanotaan se nyt vielä kerran, että työntekijät ovat ainakin minun yrityksissäni se tärkein palanen. Jos yritys haluaa menestyä, heistä pitää pitää huoli ja motivoida jotta yritys menestyy. Mutta ei siihen tarvita mitään ay-liikettä tai ainakaan niiden ylisuuria palkkoja nauttivia johtajia, jotka ovat kaikkia maatamme kehittäviä joustoja ja uudistuksia vastaan.
Ensimmäinen päämäärä kaikessa sopimisessa pitäisi olla se, miten mahdollistetaan sellaiset joustot, että yritykset pystyvät voivat palkata lisää työntekijöitä. Se on sellainen yhteinen etu, joka ei enää näy suomalaisen korporaatioyhteiskunnan viidakossa. Siksi sitä pitää raivata. Ensimmäinen askel oli EK:n ja SAK:n keskeisten neuvottelujen lopettaminen. Siinä meni SAK:n valta. Tähän pitää nyt saada jatkoa, mutta se vaatii uskallusta, jota näyttää puuttuvan. Asiat etenevät liian hitaasti.