Miksi järjestelmämme ei saa autettua nuoria?

Kansanedustajien blogit

Valtaosa suomalaisista kokee turvattomuutta siitä, että kaikki suomalaiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa. Eniten eriarvoistumiskeskustelussa minua huolettaa lasten ja nuorten syrjäytyminen.

Syrjäytymisestä puhutaan paljon, mutta sen eteen tehdään liian vähän. Me-säätiön selvityksessä todetaan, että Suomessa on jo 69 000 syrjäytynyttä alle 30-vuotiasta nuorta. Määrä on kasvanut 15 000:lla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Syitä tähän ovat työttömyys, koulutuksen ja harrastusten puute, mielenterveys sekä päihdeongelmat. Päihdeongelmista ja mielenterveyshäiriöistä kärsii jopa 25 prosenttia nuorista.

Hallitus kiinnitttää kyllä asiaan huomiota, mutta se ei tunnu riittävältä. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyden ehkäisemiseksi koulutustarjontaan lisätään rahaa reilu yhdeksän miljoonaa euroa, peruskoulun tasa-arvon vahvistamiseksi lisätään rahoitusta. 25 miljoonaa euroa ja varhaiskasvatusmaksujen alennukset ovat 70 miljoonaa euroa.
Mutta mahtavatko ne riittää? Nythän näyttää siltä, että Me-säätiön kaltaiset yksityiset toimijat tulevat apuun, kun julkinen systeemimme ei osaa puuttua ongelmiin – tai siis auttaa ihmisiä ajoissa.

Ongelmien hoito maksaa miljardeja enemmän kuin niiden ennaltaehkäisy tulisi maksamaan. Syrjäytyminen maksaa vuodessa karkeasti arvioiden 1,4 miljardia euroa. Liian vähäinen panostus syrjäytymisen ehkäisemiseen on kalleinta mahdollista lainaa tulevaisuudelta. Resursseja tarvitaan enemmän varhaisimpiin vaiheisiin ja konkreettisiin toimenpiteisiin, kuten verkostoihin, jotka tavoittavat näitä nuoria. En epäile, etteivätkö nuoret haluaisi olla mukana rakentamassa yhteistä tulevaisuutta. Suunnitteluun ja toteuttamiseen tarvitaan heidän ääntään. Tukea tarvitsevien nuorten erityispiirteitä ja tarpeita emme voi nähdä täältä Arkadianmäeltä käsin, mutta konkreettisten toimien tarve on kiistämätön.

Pisa-tutkimuksesta selviää, että Suomessa on 600 000 ihmistä, jotka eivät osaa elämässä tarpeellisia taitoja, kuten riittäviä atk-, luku- ja kirjoitustaitoja. Nuorten osuus on hälyttävän suuri. Koulutuksen uudistusten pitäisi aidosti tähdätä siihen, että jokaisella lapsella on yhdenvertaiset mahdollisuudet menestyä työelämässä. Peruskoululle pitäisi määrittää osaamisen minimitaso. Jokaisen lapsen pitäisi olla päivähoidossa edes muutaman tunnin päivässä jo vuosi ennen esikoulua. Varhaiskasvatuksen nähdään olevan keskeinen syrjäytymisen ehkäisyssä ja koulutuksellisen tasa-arvon tuottamisessa.

Tällaiset uudistukset tulevat maksamaan enemmän kuin niihin on nyt panostettu. Koulutetut ja työssä käyvät maksavat jo korkeita veroja. Siksi onkin vaikea ymmärtää, että yrityksille maksetaan erilaisia tukia neljän miljardin edestä. Laiva- ja telakkateollisuudelle budjetoidaan 101 miljoonan työllisyystuet samaan aikaan, kun korkeakoulupaikkoja ei voida lisätä rahan puutteen takia. Tietenkään nämä rahat eivät tule samasta laarista, eikä parlamentaarinen yritystukiryhmä varmaan koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, miten yritystukia voitaisiin karsia.

Syrjäytymisen ehkäisyn parhaita malleja on levitettävä yhä aktiivisemmin ympäri Suomea. Vaikka etsivää nuorisotyötä ja Ohjaamo-toimintaa on kehitetty, emme me silti tiedä, miten parhaiten löytäisimme nuorten joukosta esimerkiksi sen 15 prosentin osuuden, jotka ovat niin masentuneita, että suunnittelevat itsemurhaa.

Enemmän kuin tukia tai koulutusta, tarvitaan yhdessä tekemistä. Kaikilla perheillä pitäisi olla riittävästi aikaa ja varaa yhteisiin harrastuksiin, työllisyystilanteesta riippumatta. Valtion on huolehdittava siitä, että jokainen perhe ja sen jäsenet ovat mahdollisimman yhdenvertaisia mahdollisuuksissaan kehittyä ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä.