Kirjoittamisen merkitys ihmiskunnalle – varman laudaturin essee

Uutiset

Sain äidinkielen ylioppilaskirjoituksesta (kevät 2017) täydet pisteet (60) esseestäni. Tulos yllätti minut. Tiesin kyllä, että se oli hyvä, mutta en arvannut, että ihan niin hyvä. Muistan, kuinka hain netistä viikkoa ennen kirjoituspäivää ohjeita ja esimerkkiesseitä inspiraation lähteeksi, joten päätin nyt auttaa seuraavia kirjoittajia jakamalla esseeni nettiin. Voit tietenkin silti lukea vaikka kirjoituksista olisi jo aikaa!

 

3. Kirjoitan – siis olen

”Oleminen on havaituksi tulemista”, totesi kuuluisa filosofi Berkeley pohtiessaan olemassaolon luonnetta. Se, mitä ei tiedetä tai nähdä, ei ole olemassa. Esimerkiksi jos puu kaatuu tyhjiössä, puu ei kaadu oikeasti. Tätä suuntausta filosofiassa kutsutaan subjektiiviseksi idealismiksi. Kysymys, johon Berkeley halusi vastata, leijuu niin korkealla ja abstraktilla metafysiikan tasolla, että filosofille on vaikeaa antaa konkreettisia argumentteja. Ontologia eli olemassaolevan pohdiskelu vaatii monimutkaisia ajatusketjuja. Sellaiseen vaivautuessani huomasin, että juuri kirjoittaminen ilmiönä saattaa koitua Berkeleyn väitteiden kohtaloksi. Hämmentääkö? Hyvä. Seuraa pitkää selitystäni tarkkaan, niin asia toivon mukaan valkenee.

Idealismin patriarkka on antiikin ajan filosofi Platon. Menestyksekkään pohtijan mielestä todellisuus koostuu vain ajatuksista täydellisyydestä – tai täydellisistä ajatuksista, molemmat käyvät. Ihmisen havainnot pettävät, eikä niihin pidä luottaa. Keppi näyttää suuremmalta veden alla, suden ulvonta voi ollakin vain tuuli tai hyvältä näyttävä kukka saattaa olla myrkyllinen. Aistit eivät ole virheettömiä välineitä totuuden etsimiseen. Totta ovat kuitenkin kaikki ihmisen ajatukset: unelmat, pelot ja henkilökohtainen käsitys todellisuudesta. Ihmisen ajatellessa vaikka hevosta, hän ei ajattele tiettyä yksilöä, vaan kaikkea, mikä kuuluu hevosiin, ja näin ajatusten avulla muodostaa täydellisen käsityksen mallihevosesta. Idealismia jatkojalosti noin puolitoista tuhatta vuotta Platonin jälkeen elänyt valistusajattelija Descartes, joka teki tunnetuksi sanonnan ”Ajattelen, siis olen”. Hän veti Platonin teorian äärimmäisyyksiin väittäen, että ainoa täysin paikkansapitävä asia on oma olemassaolo.

Jos oma olemassaolo on ainoa luotettava asia, niin on myös oman olemassaolon mielen tuotokset. Ajattelu on mielen tapa ilmaista itseään. Ajatukset voivat olla tunnetiloja, toteuttamattomia toiveita ja ennen kaikkea sanomattomia sanoja, jotka huutavat halusta saada tarkoituksensa lauseessa, joka pääsisi paperille, kauniiseen järjestykseen ja yhteen tekstikokonaisuuteen.

Platon, Descartes ja Berkeley tekivät pienen virhearvion arvellessaan, että todellisuus koostuisi vain ajatuksista. On päivänselvää, että jos tämä jokin olento pystyy jakamaan ajatuksia ulkomaailman kanssa, hänen ajatuksensa vaikuttavat ympärillä oleviin henkilöihin ja asioihin. Nämä kohteet ottavat vastaan ajatuksia muokkaavat niitä ja lähettävät ne takaisin alkuperäiselle ajattelijalle. Alkuperäinen ajatus on muuttunut ja jatkuva vuorovaikutuksen ketju muuttaa myös ajattelijaa. Ulkopuoliset, materiaaliset seikat voivat sittenkin vaikuttaa ideoihin.

Kirjoittaminen on tässä pohdiskelussa keskeisessä roolissa, koska painetut sanat ovat sekä ideoiden että materiaalisen maailman synteesi. Jokainen voi nähdä a-kirjaimen kauniin kaaren, pohjoismaisten ääkkösten hassut pisteet joidenkin kirjaimien päällä ja sen harmaan sävyn, jolla teksti on tullut painetuksi. Samalla kuitenkin havaitsemme että jokainen kirjain haluaa sanoa jotain, ryhmittäytyä joukkoihin ja antaa lukijalle idean – sen mielikuvan, jota varten niiden luoja on ne luonut.

Meitä on onni potkaissut, kun olemme saaneet syntyä historian ”oikealla puolella”. Ihmiset ovat osanneet kirjoittaa vain hetken verran koko ihmiskunnan aikana. Kirjoittamatonta menneisyyttä kutsutaankin ”esihistoriaksi”, aikakaudeksi ennen historiaa. Onnekkaita ovat ne, joista on kirjoitettu tai tullaan kirjoittamaan. He eivät huku nimettömään massaan. Vielä onnekkaampia ovat ne, jotka ovat saaneet kirjoittaa. Heidän ajatuksensa eivät unohdu. Länsimaalaisen filosofian isänä tunnettu Sokrates ei jättänyt sanaakaan jälkipolville, vaan hän luotti pelkän puheen ja dialogin voimaan. Platon, Sokrateen oppilas, kirjoitti myöhemmin mestarinsa ajatuksia omiin teoksiinsa. Lukija ei voi olla kuitenkaan varma, onko se oikea Sokrates vai Platon Sokrateen suulla, joka puhuu. Aito Sokrates voi olla haudattuna hänen ruumiinsa mukana. Siksi on etuoikeus saada kirjoittaa itse, sillä vain oma kirjoitus voi sisältää kirjoittajaansa niin paljon kuin mahdollista.

Lähes kaikki merkittävät filosofit, keksijät ja muut maailmanparantaja-ajattelijat ovat kirjoittaneet itse paperille omat ideansa. Kun puhutaan kirjoituksesta, joka puhuu kirjoittajastaan, emme saisi rajata sitä vain elämänkertoihin tai henkilöprofiileihin. Kirjoitus voi kertoa lukemattomalla muulla eri tavalla kirjoittajastaan. Talouspoliittinen teoreetikko Adam Smith uskoi markkinoiden toimivan parhaiten ilman valtion sekaantumista. Hän kirjoitti näkymättömästä kädestä, mikä oli talousliberaali vastaisku merkantilismille ja protektionismille. Adam Smithin teoria kertoi paljon tehokkaammin hänestä itsestään kuin mitä yksikään elämänkerta voi selittää. Yksityiskohdat, kuten ulkonäkö, sosiaalinen status ja millainen nuoruus Smithillä oli, ovat vain pinnallisia seikkoja. Adam Smithin ja kaikkien muiden ajattelijoiden ”henki” on luettavissa heidän ideoistaan.

Yhden ihmisolennon olemassaolo universumin näkökulmasta on vähemmän kuin mitätön. Ne kymmenet vuodet, jotka saamme loppujen lopuksi kuolevassa ruumiissamme viettää, eivät loppujen lopuksi merkitse itsellemme mitään, koska lopputulos on sama: ikuinen ei-oleminen. Ainoa tapa, jolla voimme vaikuttaa annettujen päivien jälkeenkin, on kirjoittaa ajatuksemme ylös, ja toivoa, että ne luetaan. Tällä tavoin voimme olla osa ihmisten kehityskulkua kivikautisista luolista futuristisiin metropoleihin. Lunastamme paikkamme elämän ikuisessa matkassa eteenpäin, ”sub specie aeternitatis”, kuten filosofi Spinoza sen ilmaisi.

Tavoitteenani on, että viimeisellä sairasvuoteellani, kanyyli kämmenselässä, pystyn olemaan ylpeä jättämästäni jäljestä: kaikista kirjaimista, lauseista ja virkkeistä. Haluan todistaa, että Berkeley oli väärässä. Oleminen on kirjoituksillaan vaikuttamista. Minua ei haittaa, jos nimeni unohtuu tai jos minusta ei väsätä hienoa Wikipedia-sivua. Pääasia on, että ajatukseni saavat resonoida tulevaisuudessa kirjoitettavassa historiassa.