Ilmastovaalien lisäksi tarvitaan talousvaalit

Euroopan keskuspankin odotetaan ilmoittavan tänään määrällisen elvytyksen ohjelman (QE) päättämisestä. Ohjelma aloitettiin vuoden 2015 maaliskuussa ja kuluneen vajaan neljän vuoden aikana se on paisuttanut keskuspankin taseen ennätyssuureksi, 4660 miljardiin euroon, joka vastaa noin 42 prosenttia euroalueen BKT:sta.

Suomessa on oltu viimeisen kahden vuoden aikana tyytyväisiä kohentuneisiin talouslukuihin, mutta pian saattaa olla toinen ääni kellossa. Meno näyttäisi maailmalla hidastuvan. Suomen suurimman kauppakumppanin Saksan talouskasvu vaipui kolmannella neljänneksellä jopa hivenen miinukselle. Kauppasota, Italian ja Ranskan ongelmat sekä hiljalleen kiristyvä keskuspankkipolitiikka ovat nakertaneet talousnäkymiä syksyn mittaan.

Kysymys kuuluukin, mitä tapahtuu kun uusi taantuma alkaa ja korot ovat jo valmiiksi miinuksella? EKP:n ohjauskorko on nollassa ja sen pankeille tarjoama talletuskorko on -0,4 %. Korkoja ei kovin paljon enää voi laskea. EKP voi tietenkin jatkaa – ja todennäköisesti jatkaakin – pankkien edullista rahoittamista eri rahoitusoperaatioiden (kuten TLTRO) kautta. Italialaiset pankit kuuluvat ohjelman suurimpiin käyttäjiin.

Sikäli kuin QE nyt päättyy, se on toki mahdollista aloittaa uudelleen. Toistaiseksi EKP:n itselleen asettamat ostorajat alkavat kuitenkin olla useiden maiden kohdalla täynnä. Esimerkiksi Suomen osalta ollaan jo lähellä 33 prosentin rajaa. (Tiesithän, että Suomen pankki omistaa jo 30 % valtionvelasta!). Näiden rajojen nostaminen ei olisi mikään läpihuutojuttu. Kitkatonta ei myöskään olisi se, jos EKP ulottaisi tukiostonsa Japanin keskuspankin tavoin osakemarkkinoille tai muuttaisi ostojensa suhdetta niin, että se alkaisi painottaa pikemmin velallisten maiden lainoja.

Vastarinta on kovaa erityisesti Saksassa, joka on ollut vuosien ajan huolissaan elvytyspolitiikasta sekä periaatteellisesti että oman taloutensa kannalta. Saksan talousluvut edellyttäisivät Taylor-säännön mukaan 3,6 prosentin ohjauskorkoa nollan sijaan. Saksalaiset ovat myös vanhastaan tarkkoja rahan arvosta. Säästäjäkansa pelkää kuin kuollakseen inflaatiota.

EKP ei ole elvytyksellään onnistunut nostamaan kuluttajahintoja tavoittelemaansa kahden prosentin vuosikasvuun. Omaisuuserien hintoja EKP on sen sijaan kannatellut voimallisesti. Suorien lainaostojen lisäksi QE-ohjelmaan on kuulunut myös valikoitujen yrityslainojen ostoja. Esimerkiksi Italian valtionlainoja on viime vuosina ostanut käytännössä ainoastaan keskuspankki, joko suoraan tai välillisesti pankkien rahoitusoperaatioiden (TLTRO) kautta.

Jokainen voi kysyä itseltään, kuinka terve tilanne on, jos jollekin omaisuuserälle ei markkinaehtoista kysyntää löydy lainkaan. Tai toisin sanoen, kuinka korkea Italian valtion lainan koron tulisi olla, että yksityistä ostointressiä taas löytyisi. Silloin vasta ongelmista puhuttaisiin!

Euroalueen pulmista keskeisin on se, että rahoitusmarkkinoilta on viime vuosien aikana häivytetty hintasignaalit. Markkinakuri on korvautunut politiikalla. Toisin sanoen, euroalueen maita kuten Italiaa ei pakota talousruotuun se, että sen korot kipuavat kestämättömälle tasolle tai velkapaperi ei mene enää kaupaksi, vaan se, että Euroopan komissio uhkaa toimenpiteillä. Komissio on puun ja kuoren välissä joutuessaan paimentamaan jäsenmaata, joka ei noudata sääntöjä koska tietää olevansa “too big to fail”. Samalla maata johtaa demokraattisesti valittu hallitus – oli sen kokoonpano ja politiikka meidän mielestämme kuinka kummallinen hyvänsä.

Syksyllä on Italian hallituksen budjettikiistaa seurattu kuin jännitysnäytelmää. Tällä viikolla hallitus myöntyi laskemaan alijäämätavoitteensa reiluun kahteen prosenttiin alkusyksyn 2,4 %:stä.

Italian alijäämätavoite alitti tosin alunperinkin Maastrichtin kolmen prosentin kipurajan. Italian osalta valtion taloutta seurataan kuitenkin kahta tarkemmin, koska sen velkataakka on jo lähtökohtaisesti niin suuri: 132 % BKT:sta eli yli kaksinkertainen velkakriteeriin nähden.

Vierastan valtioista ja varsinkaan niiden kansalaisista mörkökuvien maalaamista. Erityisesti Italian tapauksessa on vaikea väittää, että sen hallitukset olisivat hoitaneet maan asioita viime vuosina poikkeuksellisen huonosti. Monelle tulee yllätyksenä, että Italian talouspolitiikka on ollut koko euroajan kurinalaisempaa kuin Saksassa ja Ranskassa. Italian julkisen talouden perusjäämä on ollut 20 vuoden ajan yhtä vuotta lukuunottamatta plussalla (!). Perusjäämä on valtion tulojen ja menojen tasapaino ennen korkomenoja. Ranskassa vastaava luku on puolestaan ollut lähes joka vuosi alijäämäinen ja Saksassakin useana vuonna. Ranskan alijäämä on viime päivien protestien ja politiikkalupausten vuoksi ylittämässä taas Maastrichtin kolmen prosentin kriteerin.

Italian ongelma on siis tiivistetysti se, että sillä on ollut rutkasti velkaa jo ennen eurojäsenyyttä. Teollisuusjätin talouskasvu ja veronkanto eivät 20 vuoden aikana ole kyennyt oikaisemaan julkisen talouden tilaa. Yksityinen talous on sen sijaan voinut varsin hyvin. Italiassa yksityisomaisuuden suhde julkiseen velkaan on viisinkertainen. Saksassa suhde on vain 3,5, vaikka velkataso on puolet Italian tasosta. On vaikea nähdä, että Italia nousisi jaloilleen ilman velkojen merkittävää leikkaamista, mutta sen aika ei ole ennen kuin keskuspankilta aidosti loppuvat voimat. Sinä päivänä ovatkin sitten paitsi velkakirjat – myös maailmankirjat – sekaisin.

Miten tilanteen tiivistäisi Suomen kannalta?

Toivon keväällä ilmastovaalien rinnalle talousvaaleja kymmenestä syystä.

1. Ympäröivään maailmaan liittyy poikkeuksellisen suuria taloudellisia ja poliittisia riskejä, jotka voivat romahduttaa taloutemme äkillisesti.

2. Talouspolitiikkaa ei kukaan hoida puolestamme.

3. Paine oman taloutemme hoitamiseen kasvaa tulevaisuudessa, kun ultralöysän korkopolitiikan aika on tällä erää ohi.

4. Siirtymä kohti ympäristöystävällistä korkean lisäarvon palvelutaloutta ja uusiutuvia energiamuotoja on helpompaa, jos meillä menee hyvin.

5. Meillä on työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan rakenneuudistukset kokonaan tekemättä, vaikka uusi taantuma alkaa jo häämöttää.

6. Pääsimme noususuhdanteessa vajaaseen 72 prosentin työllisyyteen (kuusi prosenttiyksikköä alempi kuin verrokkimaissa) ja tänä vuonna vaivoin takaisin finanssikriisiä edeltäneeseen BKT-tasoon. Samalla julkinen velka on tuplaantunut.

7. Monella alueella on ihmisten arki koetuksella, kun asunnon arvo on mennyt, töitä ei ole ja putkiremontti maksaa silti saman verran kuin Helsingissä.

8. Suomalaisten kotitalouksien nettovarallisuus on kansainvälisessä vertailussa vaatimatonta ja keskittyy omistusasuntoihin. Alin 40 % kotitalouksista ei käytännössä omista nettona mitään. Näillä kotitalouksilla ei jää mitään säästöön ja/tai ne ovat korkeasti velkaantuneita.

9. Olemme keskittyneet puhumaan tuloeroista, vaikka Suomessa niitä ei juuri ole. Niitä pitäisi pikemmin vähän ollakin, että ihmiset pääsisivät elämässään vaurastumaan myös omalla työllään. Kevyt rahapolitiikka on kasvattanut varallisuuseroja ja suosinut omistavaa luokkaa, joka on voinut hyödyntää velkavipua. Se on paljon isompi juttu.

10. Suomen huoltosuhde on heikoimmillaan 2020-luvulla. Samaan aikaan valtion on tehtävä uusia mittavia investointeja, kuten korvattava hävittäjät. Puhutaan 10 miljardin kokoluokasta.