Antti Häkkänen: Euroopan uusi turvallisuusjärjestys
Arvoisat naiset ja miehet, hyvät maanpuolustuskurssiyhdistyksen jäsenet ja muut läsnäolijat.
Kiitän Korkeimman Hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemeä kutsusta tulla puhumaan tähän tilaisuuteen. Maanpuolustuskurssiyhdistys on arvostettu turvallisuustoimija suomalaisessa yhteiskunnassa ja nämä tilaisuudet tarjoavat mainion foorumin ajankohtaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
Laaja joukko eri alojen vaikuttajia käyvät maanpuolustuskurssit. Ymmärrys turvallisuudesta ja kokonaismaanpuolustuksesta vahvistuvat kaikilla toimialoilla. Siitä syntyy pienen Suomen vahvuustekijä.
Tasan neljä vuotta sitten puhuin tässä samassa tilaisuudessa turvallisuudesta. Olin juuri palannut Moskovasta ministeritapaamisesta. Huoli Venäjän sisäisestä kehityksestä kasvoi joka kerta tavatessani Venäjän ministereitä ja virkamiehiä. Putinin otteet olivat koventuneet vuosi vuodelta.
Nyt tarkastelen Suomen ja Euroopan uutta turvallisuuspoliittista asemaa Ukrainan sodan aiheuttamien muutosten seurauksena.
Maantieteestä johtuen Venäjä on aina ollut Suomen suurin ulko- ja turvallisuuspolitiikan haaste. Venäjän sisäinen kehitys on ennustanut ulkoista kehitystä ja heijastusta naapureidensa turvallisuuteen. Näin on tapahtunut jo useiden vuosisatojen ajan.
Historiantutkimuksen kautta näemme jälkikäteen yhä selvemmin, kuinka Venäjän kehityskulut ovat olleet sidoksissa suurempiin kansainvälisiin tapahtumiin tai kotimaan sisäisiin levottomuuksiin.
Tsaarien aikana näimme autonomian vahvistumisen aikakausia, joita heti seurasi venäläistämisen ja vihan aikakaudet. Neuvostoliiton stalinismi heijastui meille sotina, Hrusthevin suojasää liennytyksenä. Gorbatshovin perestroika antoi vapautta ja avoimuutta, joka lopulta johti Neuvostoliiton hajoamiseen.
Nyt 2000-luvulla Putin on määrätietoisesti ja julkisesti rakentanut uutta Neuvostoliittoa ja pyrkinyt palauttamaan Eurooppaan kylmän sodan aikaista turvallisuusjärjestystä ja etupiirijakoa.
Venäjän hyökkäyssota heikentää Euroopan ja Suomen turvallisuutta pitkäkestoisesti. Venäjä on selvästi halukkaampi ottamaan suurempia ja vaarallisempia riskejä.
Vaikka uhka ei tällä hetkellä kohdistu välittömästi meihin, eskalaation vaarat ovat yhä ilmassa. Itä-Euroopassa tai Itämeren alueella tapahtuva sotilaallinen konflikti vaikuttaisi Suomeen. Suomen on myös varauduttava siihen, että sotilaallista voimaa kohdistettaisiin yksinomaan Suomea vastaan, vaikka tämä onkin epätodennäköistä.
Edellinen suuri murroskohta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa oli 1990-luvulla. Neuvostoliiton romahtaminen, YYA-sopimuksen irtisanominen, EU-jäsenyys ja puolustuksen kansainväliset askeleet Nato-kumppanuuden myötä, merkitsivät 1990-luvulla uuden ulko- ja turvallisuuspolitiikan aikakautta. Suomi oli askeltanut länteen jo vuosikymmeniä EEC sopimuksien ja muiden läntisten järjestelyjen kautta. Mutta 90-luvun alku oli silti selkeä murroskohta sotien jälkeen harjoitettuun ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.
Nyt on käynnissä uusi murros. Kylmän sodan jälkeen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pilareina ovat olleet oma puolustus, läntinen integraatio ja kumppanuudet, Venäjä-suhde ja kansainvälinen yhteisö oikeudellisine normeineen.
Venäjän hyökkäys romutti Suomen Venäjä-suhteen ja kansainvälisen oikeuden ja YK:n toimintakyvyn. Suomen Venäjä-suhteessa oli pitkään ajatuksena, että Suomi kykenee jotenkin säätelemään Moskovan lämpömittaria ja luottamusta omalla käytöksellään ja kahdenvälisellä erityissuhteella. Siksi ei tarvita sotilaallista liittoutumista. Tältä ajattelulta on pudonnut pohja pois.
Uudessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa naamiot on riisuttu. Puolustuspolitiikka ja kokonaisturvallisuus nousevat ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiöön. Turvallisuuspolitiikan kautta peilataan jatkossa yhä useampi politiikan sektori. Energia, tietoverkot, kiinteistöt, vapaakauppa ja niin edelleen.
Jatkossa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa idän suuntaan harjoitetaan yhä enemmän Naton ja EU:n kautta, yhä vähemmän kahdenvälisesti. Linjavedot ja vaikuttaminen tapahtuvat kasvavassa määrin Naton ja EU:n sisällä. Henkilövetoisuus vähenee ja läntisenä joukkueena toimiminen korostuu.
Meidän tulee ymmärtää maailmaa ja liittolaisten turvallisuusintressejä yhä paremmin. Muutoksesta huolimatta, ulkopolitiikan perustuslaillisiin toimivaltuuksiin ei ole nähdäkseni akuuttia muutostarvetta.
Suomen uusi puolustuspolitiikka perustuu kolmeen pilariin. Vahva oma puolustus, puolustusyhteistyö kumppaneiden kanssa ja sotilaallinen liittoutuminen. Nämä kaikki vahvistuvat Nato-jäsenyyden myötä. Viime viikolla julkaistu USA-puolustusyhteistyö on esimerkki syvenevistä kumppanuuksista, jotka vahvistavat turvallisuuttamme entisestään.
Vaikka olemmekin olleet Naton läheinen kumppani jo pitkään, moni asia Suomen turvallisuuspoliittisessa asemassa myös muuttuu. Kynnys Suomeen kohdistuvaan aggressioon noussee. Nykyisistä kumppaneistamme tulee liittolaisiamme, jotka ovat sitoutuneet tukemaan meitä sotilaallisessa konfliktissa ja toisin päin. Naton piirissä laaditaan erilliset suunnitelmat Suomen puolustamista varten.
Suomen prioriteetit ja rooli Natossa lähtevät luonnollisesti maantieteellisestä sijainnistamme ja suorituskyvyistämme. Venäjän uhka ja Pohjoisen Euroopan turvaaminen niin Itämerellä kuin Arktisella alueella ovat meille avainlähtökohta. Naton vuoden 2022 strategisessa konseptissa keskitytään muun muassa sotilaallisen pelotteen vahvistamiseen, ja tähän meillä on paljon annettavaa.
Oman kokonaisuutensa Natossa muodostaa ydinasepolitiikka, josta Suomessa ei ole vielä kovinkaan paljon toistaiseksi puhuttu. Nato-maana tulemme osaksi Naton ydinasepuolustusta, ja siksi meidän on opeteltava puhumaan ja tekemään päätöksiä myös ydinaseista. Jäsenmaana sitoudumme Naton linjauksiin koskien ydinaseiden roolia osana Naton pelotetta.
Käytännön tasolla meidän on päätettävä osallistumisestamme liittokunnan ydinaseiden suunnitteluryhmään, jossa pohditaan ydinpelotteen periaatteita. Tämä ei tarkoita, että Naton ydinaseita tulisi Suomeen, mutta silti meidän on todennäköisesti määriteltävä suhtautumisemme ydinaseiden logistiikkaan suhteessa Suomen suorituskykyihin ja alueisiin. Tarvitsemme tätä varten alan ammattilaisia ja osaajia osaksi ministeriöitämme ja muita keskeisiä päätöksentekoelimiä.
Perinteisesti Suomen ydinasepolitiikka on painottanut aseriisuntaa. Nyt meidän on myös osaltaan opittava pitämään ydinaseita oman turvallisuuspolitiikkamme osana. Viime viikkoina ranskalaisten ja brittien tapaamisissa on tullut selvästi esiin, että myös uusilta jäsenmailta edellytetään linjaa ja ymmärrystä ydinasesuojan osalta.
Viime kädessä Naton ydinasesateenvarjo on vahvin pidäke sille, ettei Venäjä kohdista aggressiotaan jäsenmaihin edes tavallisin asein. Tämä on erityisen tärkeä ymmärtää, kun Venäjä käyttää vaarallista ydinaseretoriikkaa Ukrainassa.
Mitä tulee tulevan jäsenyytemme sisältöön, koen vielä olennaiseksi muistuttaa, ettemme voi Suomessa unohtaa Naton kriisinhallintatoimia tai yhteistyövaraista turvallisuutta.
Niiden huomioiminen on tärkeä osa tulevaa Nato-politiikkaamme varsinkin suhteessa niihin jäsenmaihin, joiden pääasialliset uhkakuvat koskevat terrorismia tai Euroopan epävakaata etelänaapurustoa. Suomi ei voi olla Natossa vain yhden asian jäsen.
Kyse ei olekaan vain siitä, mitä Nato antaa meille vaan myös siitä, mitä me annamme toisille Nato-maille. Meidän on päätettävä, miten osallistumme Naton rauhan ajan yhteisen puolustuksen tehtäviin.
Näitä tehtäviä ovat esimerkiksi Naton sotilaallinen läsnäolo ja yhteinen ilmavalvonta Baltiassa. Solidaarisuutta on tarpeen osoittaa kaikkiin ilmansuuntiin.
Nato-jäsenyyden mukana tuomien muutosten ohella on kiinnitettävä huomio Suomen kansallisen maanpuolustuksen kehitystarpeisiin. Naton jäsenmaana Suomi päättää jatkossakin sotilaallisen maanpuolustuksen toteuttamisperiaatteista, eikä jäsenyys esimerkiksi tarkoita yleisestä asevelvollisuudesta luopumista.
Yhtä lailla se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidän tulisi jatkossakin kehittää omaa puolustustamme. Naton jäsenenä Suomen yksi tärkein tehtävä on edelleen kansallisen puolustuskyvyn ylläpitämien, mihin Pohjois-Atlantin sopimuksen kolmas artikla meitä myös velvoittaa.
Aiemmasta poiketen kansallista kykyä kehitetään, ei ainoastaan kansallisista lähtökohdista käsin, vaan myös liittokunnan tavoitteet huomioiden.
Olemme nyt kahden kuluneen vaalikauden aikana toteuttaneet merkittäviä uudistuksia, kun kahden puolustushaaran pääjärjestelmät, Ilmavoimien Hornet-monitoimihävittäjät ja useita Merivoimien alusluokkia, poistuvat käytöstä 2020-luvulla lähes samanaikaisesti.
Näiden tilalle hankittavat uudet suorituskyvyt muodostavat merellisen suorituskyvyn ja ilmavoimien rungon ja niiden on tarkoitus olla käytössä 2050-luvulle asti. Korvaavat suorituskyvyt ovat käytössä vuosikymmenen lopulla.
Työ Suomen puolustuksen ylläpitämiseksi ei kuitenkaan lopu tähän. Muuttuneen turvallisuus- ja toimintaympäristön seurauksena puolustuskykyä kehitetään nopeutetulla aikataululla puolustukseen osoitetuilla lisäresursseilla.
Ennen kaikkea näemme Ukrainassa, miten perinteisten maavoimien ja tykistön merkitys on edelleen keskeinen osa modernia sodankäyntiä. Meille Venäjän rajamaana tämä on tärkeä muistutus siitä, että maavoimien on oltava jatkuvasti huippukunnossa ja iskukykyisiä. Puolustuskyvyn kehittämisessä painottuu 2020-luvun lopulta alkaen maapuolustuksen laaja-alainen vahvistaminen. Tällöin katsettamme on syytä kääntää kohti maavoimiemme kehittämistä.
Maavoimien keskeisten järjestelmien elinkaarien päättyminen sekä toimintaympäristön vaatimukset 2030-luvulla edellyttävät maapuolustuksen uudistamista 2020-lopulta alkaen.
Mielestäni olisi kohtuullista, että perustaisimme ensi vaalikaudella uudelleen niin sanotun ”Kanervan ryhmän” pohtimaan Puolustusvoimien kehitystarpeita lähitulevaisuuden osalta, varsinkin maavoimien suorituskyvyt huomioiden.
Kyseeseen tulee myös Suomen puolustusbudjetin tarkastelu. Tiedämme hyvin, miten Naton jäsenmaiden yhteisesti hyväksyttynä tavoitteena on käyttää puolustukseen vähintään 2 % BKT:sta. Suomen osalta tavoite täyttyy tällä vuosikymmenellä hävittäjähankinnan rahoituksesta johtuen.
Tason ylläpitäminen edellyttää kuitenkin uusia poliittisia päätöksiä ja merkittävää lisärahoitusta verrattuna aikaisempaan puolustusmenojen perustasoon. Meidän on ajanmukaisella ja riittävällä puolustusbudjetilla viestittävä Naton suuntaan ottavamme liittokunnan yhteisen turvallisuuden ja oman maanpuolustuksemme tosissamme. Nato-jäsenyyden mukanaan tuomia linjaustarpeita varten on syytä perustaa parlamentaarinen työryhmä.
Tällä vaalikaudella Suomi on hakenut Nato-jäsenyyttä, mutta seuraavalla vaalikaudella alkaa toden teolla iso työ jäsenyyden yhteensovittamiseksi ja implementoinniksi. Edessämme on siis keskeinen tehtävä luoda Suomen Nato-politiikan konkreettiset suuntaviivat ja sisältö.
Vaikka meillä on kokemusta kumppanuusyhteistyöstä, on selvää, että kohtaamme uuden ajan puolustuspolitiikassamme. Meidän on toisin sanoen opittava talon tavoille. Kyse on aikaa vievästä vuosien projektista, jota rakennetaan pala kerrallaan muuttuvassa turvallisuusympäristössä.
Viime kädessä Suomen ja Naton strategiset intressit ovat isossa kuvassa yhteneväiset, eikä meillä ole syytä odottaa suuria ristiriitoja jäsenyytemme myötä. Suomessa on kuitenkin opittava puhumaan puolustuspolitiikasta uudella tavalla – sellaisella, joka ottaa sekä meidän omat että laajemmin Naton intressit huomioon.
Tämä liittyy tapaamme viestiä esimeriksi pelotteesta, ydinaseista, harjoitustoiminnasta ja ylipäätään koko liittokunnan tavoitteista. Emme tee turvallisuuspolitiikkaamme vain puhtaasti Suomi-kärjellä vaan meidän on ymmärrettävä, miten yhtenäinen strateginen viestintä ja tarvittaessa voimannäyttö ovat tärkeitä Naton yhtenäisyyden ja samalla oman turvallisuutemme kannalta.
Ajattelutapamme uudistuminen toteutunee asteittain luontevasti sen myötä, kun osallistumme täysimääräisesti Naton toimintaan. Seuraava hallitusohjelma ja sitä seuraava valtioneuvoston puolustusselonteko antavat ensimmäiset mahdollisuudet Nato-Suomen puolustuspolitikan linjaamiseen.
Sodilla ja erityisesti niiden lopputuloksilla on aina suuri vaikutus uuteen turvallisuusjärjestykseen. Yleensä veristen sotien jälkeen on pyritty rakentamaan uusi turvallisuusjärjestys. Siis jonkinlainen järjestelmä kansainvälisiin suhteisiin, miten sodat vältetään.
Vuoden 1648 Westfalenin rauhasta alkoi rakentumaan nykymuotoinen kansainvälisen oikeuden järjestelmä. Kaupunkivaltioiden, monikansallisten imperiumien ja kirkon varjosta työntyivät esiin kansallisvaltiot. Valtiot ja niiden selkeät alueelliset rajat tulivat osaksi kansainvälistä järjestelmää. Pyrittiin luomaan keskinäisriippuvuutta, estämään yhdenkään valtion nousemista liian vahvaksi ja näin estämään sotia.
Napoleonin sotien jälkeen Wienin kongressissa vuonna 1815 rakennettiin uusi valtatasapaino Eurooppaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä neuvotteluissa taas sovittiin Kansainliitosta. Kansainliitto epäonnistui sodan estämisessä ja erotti Saksan ja Neuvostoliiton.
Kansainliitto loi myös joillekin suomalaisille sinisilmäisen illuusion ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ajatteluun. Mannerheimin puolustusneuvoston suositukset puolustuksen vahvistamisesta laiminlyötiin ja luotettiin lakikirjan voimaan idän uhkaa vastaan. Kansainvälisen oikeuden toteutuminen vaatii aina suurten maiden yhteisen tahtotilan. Jos suuret haluavat, normit ovat vain hidaste, mutta eivät este.
Toisen maailmansodan jälkeen luodut rakenteet ovat olleet onnistuneita. YK, EU, ETYJ ja NATO ovat luoneet Eurooppaan valtioiden välisen järjestelmän, joka on antanut eurooppalaisille kansoille historiallisen pitkän rauhan ajan. Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälisen oikeuden rakenne lähti siitä, että jokainen valtio on itsenäinen ja rajat ovat loukkaamattomia.
Tämä muutti sen ajattelutavan, jossa suurvallat saivat sopia toisen kansan kohtalosta. Suomalaiset olivat tähän jo tottuneet, oli sitten kyse Tilsitin sopimuksesta, Molotov-Ribbentrop -sopimuksesta tai muista kansamme kohtaloa määrittäneistä sopimuksista.
EU:n rooliksi muodostui Euroopan poliittinen ja taloudellinen kehitys. Nato huolehti sotilaallisesta turvallisuudesta. Ja Helsingin 1975 asiakirjasta ponnistanut ETYJ loi normatiivista yhteisymmärrystä turvallisuudesta.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen lännen valtasi sinisilmäinen usko demokratian ja vapauden voittokulusta. Oikeusvaltion, markkinatalouden ja demokratian uskottiin etenevän Venäjällä itsestään.
Keskeiseksi pohjavirraksi rakennettiin talouden ja energian keskinäisriippuvuus. Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopan valtiot kytkettiin energian ja talouden keskinäisriippuvuuteen. Rauhan aikaa haettiin integraatiosta ja siinä on erinomaisesti onnistuttu. Euroopan yhteisö ja myöhemmin EU ovat tuoneet rauhan Länsi-Euroopan maiden välille.
Integraation ajatusta sovellettiin myös Neuvostoliittoon ja Venäjään. Saksan Willy Brandt aloitti 1970-luvun alussa kuuluisan Ostpolitikin. Saksaa ja sitä kautta laajemmin Eurooppaa kytkettiin energiaverkkojen kautta Neuvostoliittoon. 2000-luvulla Saksa vahvisti tätä riippuvuutta energia- ja turvallisuuspoliittisilla virheillään. USA:n ja Baltian maiden varoitukset kaikuivat kuuroille korville.
Usko keskinäisriippuvuuteen jatkui näihin päiviin saakka, vaikka tosiasiat ovat jo pitkään olleet luettavissa. Putinin askellus on ollut määrätietoista ja aikeet on julkaistu puheissa ja julkisissa asiakirjoissa.
2000-luvun alussa oikeuslaitosta, mediaa ja talouselämää otettiin Kremlin kontrolliin. Valtaa keskitettiin myös aluehallinnoilta Kremliin. Vuoden 2011 mielenosoitusten jälkeen kontrolli koveni internetin, sananvapauden ja journalismin osalta. Putin pelkäsi yhä enemmän Itä-Euroopan värivallankumousten ja 2011 Arabikevään rantautumista myös Moskovan kaduille.
Sisäisen kontrollin vahvistuessa, Venäjän ulkoinen aggressio koveni vuosi vuodelta. Vuosituhannen alussa Tshetshenian sota, 2008 Georgia, 2014 hyökkäys Ukrainan Krimille, 2015 Syyriaan siviilejä pommittamaan ja nyt suursota koko Ukrainassa. Heikkouden tilassa olleiden asevoimien kasvattaminen alkoi vuodesta 2008, Putinin kuuluisan Munchenin puheen jälkeen.
Venäjän sotavoimien kasvattaminen tapahtui energiatuloilla – hyvin pitkälti lännen rahoittamana. Venäjällä voidaan katsoa olevan yhteiskunnan hiljainen sopimus elintason noususta ja hallitsijan vapaudesta koviin otteisiin kotimaassa ja ulkomailla. Tämä kaikki rahoitettiin pääosin energiatuloilla. Siis tämäkin hyvin pitkälti lännen rahoittamana.
Neuvostoliiton hajoaminen muutti Euroopan turvallisuusjärjestyksen. Saksojen yhdistyminen ja Itä-Euroopan maiden askellus Euroopan unioniin ja Natoon loivat uuden rakenteen koko mantereelle.
Myös Suomen 1990-luvun ratkaisut vauhdittivat uutta järjestystä. YYA-sopimuksen irtisanominen, EU-ratkaisu ja Nato-kumppanuuden aloittaminen käynnistivät uuden turvallisuuden aikakauden myös Suomelle. Venäjän etupiiriin kuuluneet maat saivat läntisten instituutioiden suojaa.
Putin vaati noin vuosi sitten joulukuussa tämän kolmenkymmenen vuoden kehityksen peruuttamista. Hän halusi uutta etupiirijakoa ja sitä kautta vanhaa venäläistä turvallisuusjärjestystä Eurooppaan. Euroopan maiden suvereniteettia ja omaa päätösvaltaa olisi pitänyt rajata Venäjän turvallisuusintressien takia. Nämä vaatimukset koskivat osittain myös Suomea.
Vaatimukset olivat vakavia, mutta eivät tietystikään uusia. Neuvostoliitto oli tehnyt samaa vuosikymmeniä – viimeistään Jaltan kokouksesta 1944 lähtien. Ja kylmän sodan jälkeen saman suuntaisia esityksiä oli kuulunut jo pidempään. Muun muassa Venäjän presidentti Dimitri Medvedev esitti uutta turvallisuusjärjestystä Eurooppaan jo vuonna 2009.
Nyt uutta oli se, että sota alkoi näyttämään jopa todennäköiseltä.
Venäjän käynnistämä sota muuttaa Euroopan turvallisuutta pitkäksi aikaa. Sodan lopputuloksesta ei vielä tiedetä, mutta jo nyt nähdään kehityskulkuja, joista tulee uuden turvallisuusjärjestyksen rakennemateriaalia.
Ensinnäkin, länsi yhdistyi Venäjää vastaan. Läntisten maiden yhtenäisyys on ollut poikkeuksellisen vahvaa ja vaikuttavaa. On ymmärretty, miten suurista panoksista pelataan. Läntisen yhteiskuntajärjestyksen ydinasioista.
2000-luvulla nähdyt hajaannusten vuodet ovat unohtuneet. Länsimaat myös ottivat kovat keinot oikeasti käyttöön. Venäjän ja länsimaiden välille piirtyy pitkäksi aikaa kova raja. Energia, turismi ja muu keskinäisriippuvuus menee nyt jäihin.
Kreml laski tämän voiman väärin. Vuoden 2008 Georgian sodan ja 2014 Krimin valtauksen oppi Kremlille oli, että länsi katsoo näitä sormien läpi. Putin luuli, että raja ei tule tälläkään kertaa vastaan. Suursodan käynnistäminen Euroopassa ja Buchan kaltaiset sotarikokset jäävät läntisten yhteiskuntien historialliseen muistiin.
Toiseksi, totuus Venäjästä paljastui viimeisillekin Euroopassa. Putin oli vienyt Venäjää koko 2000-luvun ajan kohti autoritääristä hallintoa. Sisäisesti kontrollia kiristettiin ja ulkoisesti kehitys purkautui useina sotina ja aggressiivisena ulkopolitiikkana. Totuus Venäjästä muuttaa useiden maiden ulkopolitiikkaa pitkäksi aikaa. Venäjän ”ymmärtäjiä” on yhä vähemmän. Totuus Putinista ja Venäjästä voi myös tehdä eurooppalaiselle demokratialle hyvää. Moni populistipuolue on muuttanut Venäjä-ajatteluaan.
Kolmanneksi, Naton ja EU:n roolit kirkastuivat. Molemmat organisaatiot ovat osoittaneet olevansa ratkaisevan tärkeitä turvallisuuden tuottajia. Laaja-alaisessa sotilaallisessa kriisissä tarvitaan molempia. Sotilaallinen turvallisuus kuuluu Natolle ja EU hoitaa taloudellista ja muuta yhteiskunnallista kokonaisturvallisuuden vahvistamista. Näin laaja-alaisessa sodassa molemmat ovat ratkaisevan tärkeitä turvallisuuspolitiikan toimijoita.
Koko 2000-luku on käyty keskustelua Naton ja EU:n mahdollisista päällekkäisistä rooleista sotilaallisessa turvallisuudessa. Suomikin latasi toiveita Lissabonin sopimuksen 42 artiklaan ja EU:n turvatakuulausekkeiden suuntaan. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys vauhdittaa EU:n ja Naton roolien kirkastumista.
Neljänneksi, Saksan ja Ranskan uusi rooli määrittää Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria. Saksa on toisen maailmansodan jälkeen keskittynyt talouteen ja jättänyt turvallisuuspolitiikan muille. Tämä linja on johtanut Euroopan energiariippuvuuteen Venäjästä ja toisaalta Euroopan oman puolustuskyvyn heikentymiseen.
On luotettu, että USA hoitaa Euroopan turvallisuuden. Nyt käänne on totaalinen, Saksan Zeitenwende on kaikkien huulilla. Saksa palaa sotilaallisen turvallisuuden keskiöön.
Ranskan käsitys Venäjästä on avainasemassa uuden turvallisuusjärjestyksen rakentamisessa. Ranskalla on pitkä historia Venäjä-suhteissa. Historian saatossa Ranska on löytänyt Venäjästä kumppanin tasapainottamaan Länsi-Euroopan voimatasapainoa.
Vierailin juuri Pariisissa, jossa tapasin parlamentin, presidentinhallinnon ja ministeriöiden edustajia. Pitkäaikainen Venäjä-ymmärrys kääntynee myös Ranskassa nyt enemmän anglosaksiseen suuntaan. Muistijälki tulee olemaan pitkä. Tämä luo hyvät eväät Euroopan uuden turvallisuusjärjestyksen perustalle.
Sodan yksi oppi oli taas kerran, että USA:n rooli Euroopan turvallisuudessa on ratkaisevan tärkeä. USA pelasti Euroopan demokratian ja vapauden ensimmäisessä maailmansodassa, toisessa maailmansodassa, kylmän sodan aikana sosialismilta ja nyt putinismilta. USA:n rooli tässäkin sodassa on ratkaisevan tärkeä. Se on antanut nopeasti ja eniten aseapua ja taloudellista tukea. Samoin ydinasepolitiikan puolella USA pitää lännen uskottavaa pidäkettä yllä Venäjän suuntaan. Ja tärkeimpänä on USA:n johtajuus.
USA:ta tarvitaan jatkossakin, mutta Euroopan tulee kyetä itsekin parempaan. Askel oikeaan suuntaan on nyt nähtävissä. Puolustusbudjetteja kasvatetaan useissa maissa. 2000-luvun poutasään virheitä korjaillaan.
Euroopan maat ottavat vastuuta omasta turvallisuudestaan materiaalisen valmiuden puolella. Tämä sama pitää saada vielä tapahtumaan poliittisen johtajuuden osalta. Siinä katseet kääntyvät Saksaan ja Ranskaan.
Venäjän vaatimukset Euroopan uudesta turvallisuusjärjestyksestä kääntyivät päälaelleen. Venäjän vaikutusvalta heikkenee lähialueillaan, kun naapurit suojautuvat yhä vahvemmin ja katkaisevat kaikki kytkökset Venäjään. Sodan seurauksena länsi yhdistyi, Nato vahvistuu, Eurooppa nostaa puolustusbudjettejaan ja Venäjä eristetään kansainvälisestä yhteistyöstä ja taloudesta.
Tällä kertaa länsimaiden muisti tulee olemaan pitkä. Hetkelliset poutasäät eivät tule muuttamaan käsitystä Venäjästä.
Vaikka naapurissamme on tulevina vuosina yhä vaarallisempi valtio, näistä asetelmista on kuitenkin mahdollista rakentaa turvallisempaa Eurooppaa ja Suomea.
Puolustusvaliokunnan puheenjohtajan, kokoomuksen varapuheenjohtajan Antti Häkkäsen puhe maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa 10.10.