Aina vakava tapaus – miksi lähisuhdeväkivaltaa ei pidä sovitella

Orpon hallituksen tasa-arvopolitiikan tärkeä prioriteetti on naisiin kohdistuvan väkivallan lopettaminen. Konkreettinen teko tämän tavoitteen puolesta on lähisuhdeväkivallan sovittelusta luopuminen. Syksyllä annettavan hallituksen esityksen mukaan sovittelusta luovuttaisiin niissä rikoksissa, jotka ovat sisältäneet väkivaltaa tai kohdistuneet rikoksesta epäillyn läheiseen.

Lähisuhdeväkivallan sovittelun lopettaminen on ollut Kokoomusnaisille tärkeä pitkäaikainen tavoite. Myös monet muut suomalaiset tasa-arvo- ja ihmisoikeusjärjestöt toivottavat uudistuksen lämpimästi tervetulleiksi. Suomi on saanut moitteita lähisuhdeväkivallan sovittelusta kansainvälisiltä valvontaelimiltä, jotka seuraavat Suomea koskevien kansainvälisten velvoitteiden toteutumista naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

Lähisuhdeväkivallan sovittelusta luopuminen on herättänyt myös kritiikkiä. Sovittelun jatkamista puolustavissa puheenvuoroissa on oltu huolissaan uhrien pääsystä tukipalveluiden piiriin ja siitä, että rikosprosessiin päätyy jatkossa esimerkiksi sisarusten välistä lievää, kertaluontoista väkivaltaa.

Tutkimusten mukaan kuitenkin 78–88 prosenttia sovitteluun päätyvistä lähisuhdeväkivaltatapauksista on parisuhdeväkivaltatapauksia, joissa uhri on useimmiten nainen. Rikosoikeudellinen prosessi ei myöskään ole vastakohta avun ja tuen saamiselle. Lähisuhdeväkivallan uhrille kuuluu sekä oikeus oikeudenmukaiseen oikeusprosessiin että oikeus riittäviin tukipalveluihin.

Sovittelua voidaan jatkossakin käyttää vähäisten ja selkeiden rikosten, esimerkiksi nuorten tekemien kertaluontoisten vahingontekojen, kohdalla. Lähisuhdeväkivalta ei kuulu sovitteluun, sillä se on usein toistuvaa, eivätkä sovittelun osapuolet ole koskaan tasavertaisia. Sovittelussa osapuolten välillä vallitsee valtaepätasapaino ja uhri saattaa jopa joutua painostuksen alaiseksi osallistuessaan sovitteluun, vaikka se edellyttää vapaaehtoisuutta.

Toistuvassa lähisuhdeväkivallassa uhri on oppinut varautumaan väkivaltaan, eikä usein tämän johdosta uskalla tuoda esille kokemuksen aiheuttamia seurauksia terveydelleen tai hyvinvoinnilleen. Sovittelijan – joka on usein lyhyen kurssin käynyt vapaaehtoinen, voi olla mahdotonta arvioida, onko uhri suostunut sovitteluun vapaaehtoisesti vai väkivallalla uhattuna. Pahimmillaan jatkuva väkivalta kuitataan sovittelussa anteeksipyynnöllä, ja uhrin painajainen jatkuu kotona.

Väkivaltaa kokeneita naisia yhdistää myös se, että he usein vähättelevät kokemaansa väkivaltaa. Hyvinkin raakoja tekoja pienennetään ja uhrit ovat omaksuneet väkivallan tekijän selitykset ja puolustelut väkivaltaiselle käytökselle. Siksi on tärkeää tehdä uhrille selväksi, että kysymys on vakavasta väkivallasta ja rikoksesta, josta vastuu on aina tekijällä.

Joka kolmas suomalainen nainen kokee elämänsä aikana lähisuhteessa väkivaltaa. Sovittelun käyttö estää naisten ihmisoikeuksien toteutumisen ja kuvastaa näkemystä, jonka mukaan lähisuhdeväkivalta on rikoksena lievä. Lähisuhdeväkivallan uhreille on taattava tehokas oikeussuoja ja rikosprosessi, jossa tekoa käsitellään sen edellyttämällä vakavuudella ja tekijä joutuu rikosoikeudelliseen vastuuseen. Vain siten voimme lopettaa naisiin kohdistuvan väkivallan ja estää parisuhteessa tapahtuvat surmat.

Pihla Keto Huovinen
Kansanedustaja (kok.), Kokoomusnaisten puheenjohtaja