Peruspomo evp
Kansanedustaja, ulkoministeri Timo Soini ilmoitti tänään blogissaan, ettei asetu ehdolle kevään 2019 eduskuntavaaleissa. Suomalaisessa politiikassa päättyy yksi aikakausi ja yksi merkittävä tarina. Hyvällä syyllä voi sanoa: menestystarina. Kaikilla tarinoilla on loppunsa – niin tälläkin.
Vai loppuiko Soinin menestystarina itse asiassa jo Perussuomalaisten puoluekokouksessa Jyväskylän Paviljongissa kesäkuussa 2017 ja sen jälkeinen ulkoministerin pesti Sinisten riveissä oli vain jonkinlainen kunniakierros.
Kirjoitin elokuussa 2014 blogiini jonkinlaisen arvostelun Soinin Peruspomo-kirjasta. Kirja-arvostelut eivät ole juurikaan kuuluneet blogini sisältöön eli jotain erityistä ja huomionarvoista olin kirjan luettuani kokenut. Mielenkiinnosta lukaisin blogistani uudelleen tuon liki viiden vuoden takaisen arvosteluni.
Muun muassa tällaisia huomioita ja kommentteja olin tuoreeltaan kirjannut:
”Lukijalle ei jää epäselväksi mihin Perussuomalaisten menestys perustuu ja kuka puolueessa tahtipuikkoa heiluttaa. Tuskinpa se kenellekään yllätys on, mutta yllättävän yksinapaisena peruspomo näkee puolueensa.”
”Muutamia perussuomalaisia kansanedustajia Soini nostaa framille – nurmijärveläinen Jussi Niinistö mukaan lukien. Heidänkin osalta peruspomo joutuu toteamaan, että hänen saappaiden täyttäjää ei tällä hetkellä löydy. Vaikka kyse on Soinin mukaan kansanliikkeestä, niin ainakin kirjan perusteella se elää, hengittää ja pysyy kasassa ainoastaan puoluejohtajan persoonan ja erinomaisuuden ansiosta.”
”Naiskansanedustajia Soini kehuu erikseen ja erityisesti. Hieman hymyilyttää, että heidänkin parhaimpiin ominaisuuksiin Soini katsoo kuuluvan lojaalisuus peruspomoa kohtaan ja kampitusmentaliteetin puute.”
”Halla-ahon ja Immosen Soini luokittelee yhden asian miehiksi ja tekee irtiottoja Perussuomalaisten “maahanmuutto-falangiin” johon lukee kuuluvaksi ainakin myös Saarakkalan ja Eerolan.”
”Useassa kohtaa Soini tuo esille väsymyksensä ja turhautumisensa hakkaraisiin ja Perussuomalaisten vähemmän fiksuihin jäseniin ja luottamushenkilöihin. Helsingin piirijärjestön väkeä hän kuvailee “pököpäiksi”.”
”Kirjasta voi tuntea tuskan, jota peruspomo tuntee puolueväkensä hölmöilyistä – oli sitten kysymys Halla-ahon kirjoitteluista, Hakkaraisen moniongelmaisesta käyttäytymisestä, Immosen TV-esiintymisestä, Hirvisaaren valokuvaussessioista tai paikallisyhdistysten jäsentenvälisistä.”
”Toisessa yhteydessä Soini toteaa Italian vaaleihin ja Beppe Grillon puolueeseen viitaten, että “kun ihmisillä on mitta täynnä, he äänestävät vaikka sirkuspellejä”. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, etteikö peruspomo olisi miettinyt tuon lauseen yhtäläisyyksiä osin myös omaan väkeensä ja tiettyihin Perussuomalaisten listoilta valittuihin luottamushenkilöihin.”
”Kirjasta välittyy Soinin halu ja kaipuu kansainvälisiin kuvioihin ja keskusteluihin. Hän tuntuu viihtyvän ja sopeutuvan eurooppalaisen älymystön, sivistyneistön ja poliittisen eliitin joukkoon. Kirjan perusteella hän tuntee kuuluvansa tuohon kastiin…”
”Useassa kohtaa Soini mainitsee tehneensä Perussuomalaisista tunnetuimman suomalaisen puolueen maailmalla. Erityisen usein ulkomaalaisena kontaktina ja mieltä kohottavana keskustelukumppanina esiintyy katolilainen vaikuttaja.”
”Ilmeisesti katolilaisuus todellakin on hänelle elämää suurempi tai vähintään elämän kokoinen asia. Sikäli outoa, että katolilaisuus istuu suomalaiseen kulttuuriin ja ympäristöön yhtä hyvin kuin bongorumpu pelimannipäiville.”
”Soini kehuu estotta itseään ja tuo esille kursailematta parhaita puoliaan ja hyviä ominaisuuksiaan. Ehkä siinä näkyy se pieni ero perusvaatimattoman luterilaisen ja näyttävimpiin menoihin tottuneen katolilaisen välillä.”
”Ei voi kuitenkaan väittää, etteikö Soini olisi oikeassa omakuvansa hahmottamisessa. Hänellä on erinomaiset näytöt puolueen nostamisessa mutasarjasta suurten joukkoon. Itsearvioinnin erinomaisille tuloksille on katetta ja näyttöjä riittää.”
”Siellä täällä tekstin lomassa peruspomo muistuttaa, että hänessäkin löytyy vikoja eikä tässä olla kirjoittamassa tarinaa täydellisestä ihmisestä tai puoluejohtajasta. Nuo puutteet jäävät sopivan epämääräisiksi ja yksilöimättömiksi.”
”Jos puolueesta ei löydy kohtuullisen nopeasti edes Soinin vasemman saappaan täyttäjää, niin edessä voi olla hajaannuksen ja sekasorron aika. Liki 20 vuoden puoluejohtajapesti ja suvereeni johtamistapa ovat kääntymässä vääjäämättömästi loppusuoralle.”
”Vai oliko tämä peruspomon testamentti: näin se tehtiin, näin minä sen tein.”
”Kannen kuvasta välittyy pomomiehen habitus. Tätä miestä katsotaan alhaalta päin ja hän suuntaa katseensa johonkin kaukaisuuteen – ohi ja yli sinun. Ehkä tuleviin mielenkiintoisiin kansainvälisiin tehtäviin – kauas turakaisista, hakkaraisista ja Helsingin piirijärjestön pököpäistä.”
Tekstiä lukiessani nousikin mieleen, mikä minut sai tuon arvostelun kirjoittamaan. Teksti oli ällistyttävän itsekeskeistä ja omia joukkoja aliarvioivaa – jopa halveeravaa. Olin hämmästynyt, että joukkonsa johtaja, puolueen puheenjohtaja, omistansa voi sellaista tekstiä kirjoittaa. Etenkin, kun samalla estottomasti tuo omaa erinomaisuuttaan esille. Muistan miettineeni, että tällä miehellä ei taida olla minkäänlaista intoa ja halua jatkaa pestissään.
Tänään 5.3.2019 Timo Soini kirjoitti aamuisen ilmoituksensa lisäksi myös toisen kirjoituksen plokiinsa otsikolla ”Olipahan päivä”. Hän totesi mm.
”Minulla on armolahja saada ihmisten tunteet pintaan.”
”Olen pian vapaa mies.”
Jäin miettimään, että hän taisi saada perussuomalaisten tunteet pintaan jo vuonna 2014 julkaisemallaan Peruspomo-kirjallaan. Ja että hänestä tuli vapaa mies käytännössä jo silloin.