Turvaverkoissa on monen hurstin kokoinen aukko

Kansanedustajien blogit

Tällä viikolla on puhuttu siitä, että koska valtio ja Helsingin kaupunki ovat vähentäneet avustuksiaan Heikki Hurstin johtamalle yhdistykselle, se ei ehkä pysty jatkamaan ruokajakeluaan nykymuodossa. Siinä särähti varmasti monen korvaan kaksi asiaa. Ensinnäkin se muistutti siitä, että Suomessa on iso joukko ihmisiä, jotka joutuvat turvautumaan seurakuntien tai Hurstin kaltaisten toimijoiden ruoka-apuun. Toisekseen hämmästytti, että vaikka ruokajonot eivät ole varmastikaan inhimillisin keino apua välittää, niin jollei ole vaihtoehtoa, eikö edes nykyiset apukanavat olisi syytä pitää toiminnassa?

Kävin paikan päällä juttelemassa Heikki Hurstin kanssa. Hän vahvisti sen minkä moni varmaan jo tietääkin: jos ennen ruoka-apua tarvitsivat rahansa viinaan käyttäneet juopot, nyt ”asiakkaita” ovat eri syistä köyhyysloukkuun joutuneet tavalliset suomalaiset. Se on kertakaikkiaan väärin.
Mutta onhan se nyt kummallista, että emme pysty näin vauraana yhteiskuntana hoitamaan tätä asiaa paremmin.

Toista se oli 1960-luvulla, kun Heikki Hurstin isä Veikko Hursti aloitteli hädänalaisten auttamista Helsingissä vaimonsa Lahjan kanssa. Suomi oli vielä köyhä ja hyvinvointivaltio kehittymätön. Konkreettista apua kaipasi moni kadun asukki. Herätyksen kokeneet Veikko ja Lahja päättivät omistaa elämänsä auttamiselle. Taakse jäi Veikon aiempi ura: yhdistyksen historia kertoo, että Veikko oli nuorena miehenä lahjakas piirtäjä ja atleetti, joka maalasi mainosjulisteita ja oli sirkuksen voimamies sekä akrobatiaryhmän jäsen!
Voimaa miehessä oli myöhemminkin. Arkkipiispa John Wikström mainitsi Veikon siunaustilaisuudessa , että Veikko toimi ja auttoi jo silloin, ”kun toiset vielä aprikoivat hätää ja auttamisen tarvetta”.

Leipäjonot eivät katoa yksityisillä lahjoituksilla, mutta nyt niitä kaivataan. Käykää hurstinapu.fi -sivuilla ja tehkää lahjoitus, jos teillä suinkin on varaa. Ja yhtä paljon kuin meidän kaikkien pientä panosta, tarvitaan myös julkiselta vallalta pientä pelisilmää ja maalaisjärkeä avustusten myöntämisessä. Horneteilla lennellään kalliita lentotunteja, mutta köyhimpien auttamisesta niistetään ihan tarpeeton miljoona.
Tiedän, että ihmiset eri puolueissa näkevät eri keinot hyvinä väylinä leipäjonojen kaltaisen inhimillisen hädän lievittämiseen. Mutta nyt ei ole aika jäädä keskustelemaan siitä, kuka sammuttaa eniten väärin. Kunhan me kaikki teemme kukin edes jotain.