Tilaa kansalaisyhteiskunnalle!

Kansanedustajien blogit

  • Ylähuone

    Ylähuone

Vierailimme viime viikolla eduskunnan Sveitsi-ystävyysryhmän delegaatiolla Bernissä. Toimin itse ryhmän puheenjohtajana ja matkalle osallistuivat eduskunnan kansainvälisen yksikön virkamiehen lisäksi Anders Adlercreutz (rkp) ja Ville Tavio (ps.).

Suomessa Sveitsi herättää varsin vähän ja silloinkin kärjistettyjä mielikuvia. Vahva pankkisalaisuus, linkkuveitset, Alpit ja käkikellot nousevat varmasti ensimmäisinä mieleen. Kaksipäiväisen matkamme tarkoitus oli luoda katsaus Sveitsin työmarkkinoihin, koulutusjärjestelmään, maahanmuuttopolitiikkaan sekä federalismiin.

Sveitsin työllisyysaste on huikea: yli 80 %. Kuten muissakin maissa, luku pitää sisällään myös osa-aikatyötä tekevät ihmiset. Moni tekeekin elämäntilanteesta riippuen lyhennettyä päivää tai viikkoa. Keskustelin illallisella kokeneen ekonomistin kanssa talvisodan lisäksi Sveitsin historiasta ja kansantaloudesta. Hän kertoi, että vuosien aikana lukuisat ulkomaiset ammattiyhdistykset ovat tulleet kysymään neuvoja miten parantaa sääntelyä työntekijän eduksi. Sveitsissä kun palkkataso on kaikissa ammattiryhmissä niin korkea. Hänellä on heille patenttivastaus: emme sääntele työmarkkinoita juuri ollenkaan.

Sveitsissä näkee käytännössä kuinka korkea työllisyysaste on palkansaajan paras turva. Irtisanomissuojaa ei ole, mutta liittovaltio pitää huolta työttömyysturvasta. Käytännössä töihin pääsee halutessaan heti seuraavana päivänä, sillä osaajille on ottajia. Ei pelkästään noususuhdanteessa, kuten meillä nyt.

Sveitsissä nuorten työttömyysaste on samaa luokkaa kuin Suomessa koko kansan työttömyysaste: noin kahdeksan prosenttia ILO:n määritelmän mukaan. Suomen nuorisotyöttömyys puolestaan on reilusti EU:n jäsenvaltioiden keskiarvon yläpuolella. Vuonna 2017 Suomen alle 25-vuotiaista työttömänä oli viidennes. Tärkein selittäjä piilee työmarkkinoiden lisäksi koulutusjärjestelmässä. Työssä hankittua osaamista arvostetaan eri tavalla kuin meillä ja oppisopimuskoulutus on perinteikäs reitti työelämään. Vain noin neljännes ikäluokasta suorittaa yliopisto- tai korkeakoulututkinnon (Suomessa 41 %).

Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi Sveitsi pärjää kansainvälisissä innovaatiotutkimuksissa vuodesta toiseen. World Economic Forumin rankingissa Sveitsi pitää innovaatioissa sijaa yksi. Myös Suomi sijoittuu hyvin innovatiivisten maiden listauksissa, mutta kaupallinen menestys on muutamaa ilonpilkahdusta lukuunottamatta vaatimatonta. Emme myöskään ole vastaavalla tavalla kyenneet yhdistämään innovatiivisuutta korkeaan osallistumisasteeseen ja muualta tulevien integroimiseen yhteiskuntaamme.

Sveitsissä asuvista ihmisistä 25 % on ulkomaalaisia, joilla ei ole Sveitsin kansalaisuutta. Muualla syntyneitä nykyisin Sveitsin passin haltijoita ja heidän jälkeläisiään on maassa vielä paljon enemmän. Sveitsissä on neljä kansalliskieltä: saksa, ranska, italia ja retoromaani. Moni puhuu sujuvasti näistä vähintään kahta ja lisäksi tietenkin englantia tai muita kotikieliään.

HS:n Laura Saarikoski kirjoitti viime viikolla kolumnin Kalle Könkkölästä, joka oli todennut Yhdysvaltojen olevan vammaisten oikeuksien toteutumisen kannalta parempi maa kuin Suomi. Väite voi olla yllättävä, mutta Saarikosken luvut puhuvat puolestaan: Yhdysvalloissa työikäisistä kehitysvammaisista 36 prosenttia oli töissä vuonna 2016. Suomessa palkkatöissä on vain 2–4 prosenttia. Sveitsissä kehitysvammaisten osallistuminen palkkatöihin on samaa luokkaa tai jopa korkeampaa kuin Yhdysvalloissa. Meilläkin voisi olla etua siitä, jos emme lokeroisi ihmisiä heidän puolestaan, vaan antaisimme heille mahdollisuuden osallistua työhön ja yhteiskuntaan siten kuin pystyy.  

Sveitsin hallintomalli olisi oman esseensä arvoinen. Sveitsillä ei ole varsinaista valtionpäämiestä, vaan toimeenpanovaltaa edustaa seitsenjäseninen liittoneuvosto, jonka jäsenet valitsevat keskuudestaan presidentin yksivuotiselle kaudelle. Parlamentti on kaksikamarinen. Liittokokouksen 46 jäsentä – kaksi jokaisesta kantonista ja yksi entisistä puolikantoneista – valitaan suoralla vaalilla ja kansalliskokouksen 200 jäsentä suhteellisella vaalilla. Toimikausi on molemmissa kamareissa neljä vuotta.

Vierailumme sattui viikolle, jolloin liittopäivät olivat koolla. Parlamentti kutsutaan koolle neljästi vuodessa, kolmeksi viikoksi kerrallaan. Suurin osa edustajista on päätyössä jossain muualla. Olen itsekin pyöritellyt ajatusta osa-aikaisista kansanedustajista, jolloin päättäjillä olisi vahva kosketus oikeaan työelämään eikä politiikka olisi elämän ainoa tai tärkein ura. Sillä olisi vaikutusta henkilökohtaisiin kannustimiin ja siten myös päätöksiin. Käytännön toteutus vaatisi toki mallin jalostamista.

Subsidiariteetti-periaatteen mukaisesti liittovaltio jättää kantonien (tai kuntien) tehtäväksi kaikki sellaiset asiat, jotka voidaan ratkaista paremmin lähellä. Sveitsiläisillä on mahdollisuus vaikuttaa kaikkien hallintotasojen päätöksiin suoraan sekä kansalaisaloitteen (vuodesta 1848) että kansanäänestyksen (vuodesta 1874) avulla.

Tapaamamme kansanedustajat valittelivat päätöksenteon hitautta moniportaisessa prosessissa, mutta pitivät sitä toisaalta kansanvallan takeena. Julkisen päätöksenteon pitää olla hidasta, sillä se on paras tae sille, etteivät (lyhytaikaiset) enemmistöt pääse sortamaan vähemmistöjä tai toisinpäin. Periaate on helppo allekirjoittaa. Suomessa pikemmin ihmetyttää, miksi eduskunta delegoi sille perustuslain mukaan kuuluvaa valtaa säännönmukaisesti ulkoparlamentaarisille voimille.

Matka tarjosi paljon inspiraatiota, jota on mahdoton taltioida yhteen kirjoitukseen. Maantieteeseen ja historiaan emme voi vaikuttaa, mutta ideoita tulevaan voimme hyvin hakea Sveitsistä. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion uudistaminen edellyttää filosofista uudelleenarviointia: miten teemme jatkossa enemmän tilaa kansalaisyhteiskunnalle ja erilaisuudelle? Julkinen valta, talous- ja yhteiskuntapolitiikka ovat näille aina alisteisia.

Kiitokset korkeatasoisesta ohjelmasta kuuluvat sekä Suomen suurlähetystölle Bernissä, Sveitsin suurlähetystölle Helsingissä sekä eduskunnan kv-yksikölle.