Epäonni ei saa olla loppuelämän kohtalo

Pojan nimi oli René. Hänen molemmat vanhempansa käyttivät huumeita. Poika otettiin huostaan heti vauvana ja hän vietti ensimmäisen vuotensa lastenkodissa. Isovanhemmat adoptoivat Renén, kun hän oli 1,5-vuotias. Renén oireilu alkoi teini-iässä: lintsailua, näpistelyä. Isovanhemmat eivät osanneet tukea itseään etsivää nuorta miestä. René yritti itsemurhaa 14-vuotiaana ja hänet otettiin huostaan, kun tilanne selvisi koulussa. Hänellä ei ollut käynyt mielessäkään hakea ulkopuolista apua itse.

Joka vuosi 4 038 lapsesta tulee syrjäytynyt nuori. Joka vuosi 4 674 nuoresta tulee syrjäytynyt aikuinen. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä (18 000) on lähes kolminkertaistunut 1990-luvun alusta vuoteen 2017. THL:n kohortti-tutkimuksen mukaan lähes kuusi prosenttia vuonna 1997 syntyneistä lapsista ja nuorista on ollut jossain elämänsä vaiheessa sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Tuosta ikäluokasta sijoitettiin lähes kaksi kertaa niin monta lasta kuin vuoden 1987 ikäluokasta*. Useimpien sijoitettujen vanhemmista jompikumpi tai molemmat kärsivät mielenterveyden ongelmista.

Kodin ulkopuolisissa sijoituksissa piikit ovat sekä vauvaiässä että nuoruudessa. Yleistäen voidaan sanoa, että alle kouluikäisten lasten sijoitusten taustalla ovat vanhempien ongelmat. Teini-ikäisten ongelmien taustalla ovat nuorten omat ongelmat. Mikään ei perheissä tietenkään tapahdu toisistaan riippumatta. Liian usein ongelmiin puututaan liian myöhään. Silloin kun asiat ovat huonosti ja erityisesti kun vanhemmilla on päihdeongelma, tulisi neuvolan kyetä auttamaan ja ohjaamaan odottavat äiti ja isä hoitoon jo kauan ennen kuin vauva syntyy. 

Nuorilla voi olla korkea kynnys lähestyä koulussa kuraattoria ja kertoa ongelmista. Järjestöillä, vapaaehtoistyöllä ja anonyymeillä palveluilla on mittaamattoman suuri merkitys. Vamos, Icehearts, Me-talot ja muut tekevät esimerkillistä työtä. Yksikin turvallinen aikuinen voi kääntää nuoren elämän suunnan. Turvallinen tarkoittaa ennen kaikkea kahta asiaa: sitä, että sama aikuinen voi sitoutua nuoreen vuosiksi ja että hän on aidosti läsnä, edes välillä. Eräs järjestön kautta nuoria auttava mies käy aamuisin katsomassa 8-vuotiaan pojan luona, että tämä lähtee kouluun ja saa aamupalaa. Vanhemmat saattavat olla aineissa tai eivät ole edes paikalla.

Syrjäytyminen on tragedia, joka koskettaa koko yhteiskuntaa. Se periytyy ja näköalattomuus laajenee. Pystymme parempaan! Onnistunut yhteiskuntapolitiikka tähtää lastensuojelun rinnalla voimallisesti ongelmien ennaltaehkäisyyn eli siihen, että ihmisten pahoinvointi vähenee ja vanhemmat pystyvät olemaan vanhempia. 

Syrjäytyminen saatava nollaan

Minun visioni on, että vuonna 2030 syrjäytyneiden nuorten määrä (60 000) on saatu nollaan. Nollavisio kuulostaa utopialta, mutta ei sen tarvitse olla sitä. Ensimmäinen askel on se, että tuleva hallitus ottaa tavoitteekseen syrjäytyneiden määrän puolittaminen hallituskauden loppuun mennessä. Se on mittari, joka edellyttää poliittisia toimia kaikilla sektoreilla. Toimet keskittyvät sekä nykyisten ongelmien ratkaisemiseen että ennen kaikkea, ennaltaehkäisyyn koulua, työmarkkinoita ja sosiaaliturvaa koskettavien toimien kautta. Meidän kaikkien kannalta on tärkeintä, että yhä harvempi päätyy tilanteeseen, jossa “mikään ei tunnu miltään”.

Ennakoinnissa voidaan käyttää teknologiaa nykyistä paremmin hyväksi, muun muassa hyödyntämällä neuvola-, ja terveysdataa. Tekoäly voi auttaa kohdistamaan apua sinne, missä tarve on suurin – jo vuosia ennen kuin oireet alkavat. Samoin kuin kouluissa annetaan opettajille laaja autonomia, tulisi sosiaalityöntekijöille antaa nykyistä paremmat mahdollisuudet järjestää työnsä. Sen sijaan, että tavataan kaikki asiakkaat mekaanisesti 45 minuutin ajan kerran kuukaudessa, pitäisi sosiaalityöntekijällä olla mahdollisuus panostaa ongelmien syvyyden mukaan. Erityisesti alle kouluikäisillä lapsilla on tärkeä olla oma sosiaalityöntekijä, jolla on tarpeeksi päätäntävaltaa ja paukkuja käydä lapsen kotona ja auttaa vanhempia suoraan arjessa.

Meidän on satsattava varhaiskasvatukseen ja kaksivuotiseen esikouluun. Kaikille lapsille on taattava koulunkäyntivalmiudet perhetaustasta riippumatta. Läsnäoloa tarvitaan myös nykyistä enemmän kouluihin. THL:n raportti Suomi lasten kasvuympäristönä toteaa loppupäätelmissään, ettei peruskoulu poista perhetaustoista johtuvia eroja. Sellaista koulua ei voi pitää kovin onnistuneena, erityisesti, kun se syrjäyttää niin vahvasti juuri teini-ikään saapuvia poikia. Silloinkin kun lapsen vanhemmilla on tilastollisesti katsoen kaikki hyvin**, vain 39 prosentilla pojista (63 prosentilla tytöistä) on lukuaineissa hyvä eli vähintään kahdeksikon keskiarvo.

Monessa koulussa on heikko työrauha. Siellä missä ongelmia on, tarvitaan pienryhmiä ja lisää käsiä, esimerkiksi koulunkäyntiavustajia. Ihmisiä, jotka ovat läsnä pitkin koulupäivää. Usein ylimääräisen askelen ottaminen opin tiellä ei ole kovin suuresta kiinni: joskus auttaa pelkästään se, että joku katsoo, että mennään kellon mukaan. Koulunkäyntiavustajien työpäivään voi hyvin yhdistää myös ohjattua läksyjen tekoa koulun jälkeen ja iltapäivän harrastusmahdollisuuksia. Jälkimmäisestä hyötyvät kaikki; myös ne lapset, joiden vanhemmilla ei ole varaa tai aikaa huolehtia lasten harrastuksista iltaisin.

Peruskoulussa on tehtävä tilaa erikoisosaamiselle, käsillä tekemiselle ja luovuudelle. Ei syrjäytetä “villejä poikia” tai “kympin tyttöjä”. vaan tehdään tilaa monenlaiselle lahjakkuudelle. Peruskoulun pitää antaa elämän perustaidot, eikä oppivelvollisuusiän pidentäminen ole ratkaisu silloin, kun yläkoulukin on yhtä taistelua. Koulutukseen on sen sijaan voitava siirtyä tai palata myös tuonnempana elinkaaren aikana. Syrjäytymisen nollavisio lähtee siitä, että yhteiskunnan joka tasolla kunnioitetaan erilaisia elämänpolkuja: ei tehdä ihmisistä uhreja, vaan toimijoita.

Joustava työelämä ratkaisun avain

Isien ja äitien työllisyydellä ja siitä seuraavalla tulotasolla on keskeinen merkitys lasten tulevan hyvinvoinnin kannalta. Pienet tulot lisäävät stressiä ja perheiden ongelmia. Ne kertovat myös muusta: pitkittynyt työttömyys lisää näköalattomuutta. Kuka tahansa masentuu, jos elämällä ei koe olevan merkitystä tai edes suuntaa parempaan. Parempi työllisyys auttaa nuoria myös suoraan: se helpottaa oppisopimus- ja harjoittelupaikkojen saannissa sekä työelämään pääsyä jo alle parikymppisenä. Sipilän hallituskauden aikana elpynyt työllisyys on vähentänyt syrjäytyneiden nuorten ja köyhyydessä elävien kotitalouksien määrää.

Työllisyyden kasvattamiseen ei ole muita keinoja kuin mahdollistaa nykyistä paremmin työn tarjoaminen ja sen vastaanottaminen. Tarvitsemme paikallista ja yksilökohtaista sopimista. Silloin työnantaja uskaltaa antaa mahdollisuuden yhä useammalle. Työmarkkinoille pitää olla nykyistä vaivattomampi pääsy missä tahansa elämäntilanteessa. Työssä pääsee kehittämään osaamistaan edelleen, ja se antaa merkitystä elämälle, silloinkin, kun sitä ei pysty tekemään kokopäiväisesti.

Sosiaaliturvaksi esitän perustilimallia, jossa jokaisella on vahva perusturva, mutta samalla kannustin opiskella, yrittää ja ottaa mitä tahansa lyhyttäkin työtä vastaan. Kaikilla on oma pieni alkupääoma ja ensisijainen tarveharkinta on aina ihmisellä itsellään. Perustilin filosofia on myös se, että ihmisen on aina mahdollista aloittaa alusta. Luotetaan ihmiseen! Jos vastuuta ei pysty kantamaan, niin silloin autetaan. Ja silloin vasta autetaankin. Sosiaaliturvan tehtävän tulee aina olla vaihtoehtojen avaaminen ihmisille, sen sijaan, että valtio tekee nuo valinnat hänen puolestaan. Luusereita ei olekaan.

Tapasin Renén viime viikolla, 35-vuotiaan miehen. Hän opiskeli alle kaksikymppisenä ammattiin ja meni muutamaksi vuodeksi oman alansa töihin. Sitten hän lähti kiertämään maailmaa. Aasiassa hän perusti pienen nettikauppayrityksen, jonka hän myi Amazonille muutamaa vuotta myöhemmin. Renén mielestä nykyinen alusta- ja jakamistalous on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua: osaaminen ratkaisee ”eikä kukaan kysy mikä sinun taustasi on”.

Renén tarina on kääntynyt onnelliseksi vaikeuksien jälkeen. Kaikkien tarinat eivät niin tee ja liian moni niistä jopa päättyy ennen aikojaan. Siihen on saatava muutos. Toivon Suomen olevan tulevaisuudessa mahdollisuuksien maa, jossa kenenkään vaikeudet eivät ole loppuelämän kohtalo. Kuten Réne minulle sanoi, “itse en ajattele, että olisin menestynyt elämässäni taustastani huolimatta. Ajattelen, että olen menestynyt sen ansiosta”. 

—

* THL:n tutkimuksessa on vertailukelpoisuuden vuoksi aineiston ulkopuolelle rajattu ensimmäisen noin kolmen elinvuoden aikana tapahtuneet sijoitukset.

** Tällä tarkoitetaan vanhempia, joilla ei ole THL:n määritelmän mukaisia riskitekijöitä kuten pitkittynyttä työttömyytta, toimeentulo-ongelmia, mielenterveysongelmia.