Sivistyspolitiikan verkosto: Kunta- ja koulustrategiat, unelmahöttöä vai lisäpotkua hyvinvointiin?

Uutiset

Havahduimme strategisen suunnittelun tärkeyteen tultuamme aikanaan kaupunkiemme Jyväskylä (Marjo) ja Valkeakoski (Esko) luottamustehtäviin ja lisätessämme tietoa tahoillamme kaupunkisuunnittelusta. Suunnittelun monitahoisuus ja mahdollisuudet avasivat silmiämme.

Koska olemme taustaltamme myös opettajia ja kouluhallinnostakin on kokemusta eri tavoin, havaitsimme, että opetussuunnitelmilla ja kunta- tai kaupunkistrategioilla on yhteistä. Ne rakentavat tulevaisuutta. Opetussuunnitelmatkin ovat strategista suunnittelua. Molemmat ovat ohjaavia ja velvoittavat päättäjiä ja viranhaltijoita.

Strategiat johtavat kehittämiseen

Strategioissa lähdetään liikkeelle usein isosta tulevaisuuden visiosta ja puretaan sitä pienempiin päämääriin sekä edelleen tavoitteisiin ja toimenpiteisiin. Niitä toteutamme sitten asukkaiden hyvinvoinnin parhaaksi. Kouluissa rakennamme oppilaiden ja opiskelijoiden hyvää oppimista ja hyvinvointia. Kunnissa ja kaupungeissa kasvatamme elinvoimaa ja asukkaiden hyvinvointia.

Vaikuttajaryhmissä olisi potentiaalia

Me, Marjo ja Esko, olemme olleet kokoomuksen perusopetuksen vaikuttajaryhmien puheenjohtajina – alussa kovinkin innostuneena ja sitten arjen realiteetteihin pysähdellen.

Jos vaikuttajaryhmät – esim. perusopetuksessa vajaa 100 asiantuntijaa – saataisiin yksituumaisesti ja innostuen viemään asioita eteenpäin puolueessa, kunnissa, verkostoissa ja oppilaitoksissa, olisi siinä sitä tekemisen ja osaamisen pauhua, että oksat pois. Idea vaikuttajaryhmistä oli verraton ja on sitä edelleen – ei aivan talkootyötäkään, mutta vahvasti sinne päin.

Vaikuttamisen pulma ei ole vaikuttajaryhmän tai -ryhmien henkinen kapasiteetti, vaan kannustimet, jotka laukaisevat yhteisen tahtotilan ponnistelemaan, vaikuttamaan ja jalostamaan ”tuotteita” määrätietoisesti.
Koska vaikuttajaryhmillä ei ole virallista asemaa, tulisi niiden kehittämisideoiden olla sakeassa ideoiden maailmassa jopa ylivertaisia, koukuttavia, jotta ne saisivat jalansijaa. Yksi tapa toimia voisi olla sekin, että virallisorganisaatio tarjoaa verkostoille syötteitä (toimeksiantoja), mielekkäitä sellaisia, jolloin verkostot jalostavat ja konkretisoivat niitä edelleen.

Ei riitä, että olemme laulukuorossa: ”homekoulut alas ja uutta tilalle” tai ”syrjäytymisen ehkäisyyn pitäisi saada tukku lisää rahaa” tai ”koulua tulisi kehittää toiminnallisemmaksi, erilaisuutta paremmin huomioon ottavaksi” tai ”digitalisaatio olisi saatava heti palvelemaan koulun arkea.” Ei! Se olisi ”jokapäiväistä jargoniaa”, vaikkakin tarpeiltaan kipeää todellisuutta!

Uutta visiota kohti?

Olisiko opetushenkilöstön työtä kehitettävä sitten tiedeperustaisemmaksi? Kyllä ja ei, mutta sekään ei sytytä. Uuden pitäisi innostaa kuin peruskoulun tulo aikanaan. Se intomieli vei massat 1970-luvulla mennessään – poliitikkoja, tutkijoita ja opettajia jne. Suomelle kehkeytyi yksi uusi menestystarina. PISA-tulokset kiirivätkin melko pian ympäri maailmaa. Nokia jatkoi tarinaa.

Entäpä jos hakisimme voimaa menneisyydestä. Mitä annettavaa peruskoululle olisi tarjolla, nyt anno domini 2018, Pestalozzilla, Comeniuksella, Steinerilla, Montessorilla tai vaikkapa Aukusti Salolla – miksei Matti Koskenniemellä ja Kari Uusikylällä. Kyllä ja ei, taaskin.

Tarvetta isoon uusiutumiseen toki on. Esimerkiksi vuoden 2017 koulutusvaikuttaja professori Jouni Välijärvi muovailisi peruskoulun uusiksi: ”Tähän saakka on tarjottu kaikille sama paketti, mutta tulokset ovat olleet erilaisia.” Uudistamisen tarpeista on kertonut myös Pasi Sahlberg. Nyt lasten ja nuorten maailma on läpeensä toinen kuin 1970-80 -luvuilla.

Entäpä löytyisikö ”timantiksi” hioutuneita omaperäisiä ja ”kummallisiakin” ajatuksia esittäviä kasvatusajattelijoita keskuudestamme? Voisiko verkostomme kertoa heistä sisäpiiritietona? Järjen ääni on usein hiljainen – varmaankin – mutta keskinkertaisuuden pintakuohu jyrää kaikkialla. Se hallitsee liikaa somea ja viestinnän maailmaa. Ajan hektinen henki voi myös sammuttaa luovaa intomieltä.

Eikö sitten riitä, että kunnat ja oppilaitokset hoitavat lakisääteiset tehtävänsä? Ei, haluamme parempaa. Johtajat, älkääpä estäkö luovia opettajianne toteuttamasta ”villejäkään” ideoitansa, kunhan eivät riko lakia. Onhan meillä pedagoginen vapaus! Ideoiden esittäjiä saisi olla enemmän, heidän tyrmääjiään taas vähemmän.

Monikaan kuntalainen ei välttämättä tiedä, mitä kaikkea kotikunta tai -kaupunki tekee hänen hyvinvointinsa eteen. Useinkin tämä kirkastuu vasta sitten, kun palveluille on tarve. Kun sivistyspalvelujen rooli vahvistuu kunnissa maakuntahallinnon uudistuessa, voisiko se avata jotain uutta sivistysvaltiomme kuvan kirkastamiseen?

Kunnat avainasemassa asukkaidensa hyvinvoinnista

Suomessa oli kuntia vuonna 1955 vielä 547, mutta vuonna 2017 niitä oli enää 311 (VM 2018). Julkishallinnon palveluista kuntien palvelut ovat siis kansalaisia lähellä ja kattavia. Moni kansalainen saa palvelunsa varhaiskasvatuksesta toisen asteen koulutukseen kotikuntansa järjestämänä. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, mitä ja miten kunnissa tehdään.

Sytyttäisikö palvelujen laadun parantaminen – yksilötasolla on ainakin laatutyön huippuja, on myös huippukouluja – aivan uskomattomia (nimimerkit: tietoa on). Elämä on kuitenkin raadollista – talouskurimuksessa eräs oppilaitos irtisanoi opettajan, joka oli valloittanut taidoillaan opiskelijoitten sydämet, totaalisesti! Jospa moinen olisi vain yksittäistapaus – toki sekin liikaa.

Kuntalain (410/2015, 1 §) mukaan kunnat edistävät mm. asukkaidensa hyvinvointia ja järjestävät asukkailleen niitä koskevat palvelut. Strategiat ovat niitä toimeenpantaessa avainasemassa. Tuiki harvoin perusopetus ”pääsee” kuitenkaan tarpeineen kunta- tai kaupunkistrategioihin. Miksihän?

Kun kuntatyössä puhumme missiosta (nykytehtävät), visiosta (päämäärät) ja strategiasta (suunnitelmat päämäärän saavuttamiseksi), olemme kuntatyön ytimessä. Useimmat kunnistamme laativat juuri nyt strategioita tai päivittävät niitä tai ovat saaneet sellaisen vasta uudistettua.

Vaikuttamishaluisille löytyy aina väylä pöyhiä, viestitellä, ottaa kantaa ja puhua, mutta entäpä suuri enemmistö, massat – eiväthän ne jätä juuri piirtoakaan ajatuksistaan kuntastrategioihin – valitettavasti ei aina opetussuunnitelmiinkaan? Rohkenemme väittää: Opettajat eivät vaikuta kuntastrategioihin juuri mitenkään! Ei suutarin tarvitse pysyä lestissään – vaikuttaa saa ja pitääkin.

Huono vaikuttaja tinkaa, toistaa samaa levyä, osoittaa vastapuolen hieman ”tyhmäksi” – jopa nolaa. Hyvä vaikuttaja markkinoi ja antaa tilaa vastapuolelle ja arvostaa heitä.

Muutokset ovat uudistumisen saumoja

Suomalaisten hyvinvointi on kehittynyt myönteiseen suuntaan, mutta väestöryhmien väliset hyvinvointierot ovat kasvaneet. Palvelut kasautuvat kaupunkikeskuksiin. Väestöllinen painopiste on siirtymässä etelään. Löytyisikö muutoksista kansallisesti tuoreita aineksia perusopetuksen kehittämiseksi ja tai laajemminkin hyvinvointimme rakennuspuiksi?

Tutkimukset kertovat, että vanhemmat voivat laittaa lapsensa Suomessa mihin kouluun hyvänsä, koska opetus on hyvää kaikkialla. Näin on hyvä myös tasa-arvon kannalta! Pidämmehän kuitenkin kiinni korkeatasoisesta opettajankoulutuksesta, täydennyskoulutuksen jatkumosta läpi työuran, opettajiksi pyrkivien sisäisestä kutsumuksesta alalle sekä ennen kaikkea hengen palosta vaikuttaa ja uudistaa.

Haastamme lukijat pohtimaan perusopetuksen kehittämistä julkisesti – ei niinkään pikku sirpaleita liimaillen, vaan aivan uudenlaista ilmettä, visiota, perusopetukselle hakien. Emme ole huonolla asialla, kyse on myös tulevaisuuden Suomi-kuvasta maailmalla.

Kirjoittajat: Esko Korkeakoski ja Marjo Pakka
Kokoomuksen sivistyspolitiikan verkosto, perusopetuksen vaikuttajaryhmä