Blogi: Asuntopolitiikka uudelleentarkasteluun

Uutiset

Pääkaupunkiseudun vuokrataso on kolmanneksen muuta maata korkeammat. Tilanne on kestämätön ja saattaa jo haitata työn perässä muuttamista.

Asunto on jokaisen oikeus ja meidän on asuntopolitiikalla varmistettava, että jokaisella on mahdollisuus kohtuuhintaiseen asumiseen.

Pääministeri Rinteen hallitusohjelmassa todetaan seuraavasti: ”Asumisesta on tullut pääkaupunkiseudulla niin kallista, että se haittaa jo työvoiman liikkuvuutta ja yritysten kasvuedellytyksiä.” Jaan tämän saman tilannekuvan, mutta en keinovalikoimaa, jolla hallitus pyrkii ratkaisemaan ongelmaa.

Hallituksen keskeisenä ratkaisuna on lisätä valtion tukemaa Ara-rakentamista. Tavoitteena on, että Ara-asuntoja rakennettaisiin vuodessa 10 000, joista puolet Helsingin seudulle. Tutkijoiden mukaan tuetun asumisen lisäämisellä voidaan vähentää asunnottomuutta ja köyhyyttä. Yleistä vuokratason nousua sillä ei kuitenkaan hillitä. Päinvastoin hallituksen suunnitelmat lisätä Ara-asumista pääkaupunkiseudulla näin merkittävällä tavalla lisää segregaation riskiä jo aiemmin haasteellisilla alueilla.

Asiantuntijoiden mukaan Ara-asumisen tuella ei saada kasvatettua asuntokannan kokonaismäärää. Tätä tehokkaampi keino ovat MAL-sopimukset, joilla kunnat sitoutuvat tiettyyn kaavoitustasoon, jotta vapaarahoitteisesti tuotettujen asuntojen volyymia voidaan kasvattaa nopeallakin aikataululla. MAL-sopimuksia on kehitettävä siihen suuntaan, että niillä voidaan ennen kaikkea tukea liikennehankkeita. Tämä luo myös edellytyksiä uudelle asuntotuotannolle hyvien liikenneyhteyksien varrella ja kannustaa tätä kautta myös investointeihin.

On lisäksi ongelmallista, että halutuimmille ja tätä kautta kalleimmille alueille rakennetaan Ara-asuntoja. Tämä vähentää kuntien tulopohjaa ja syrjäyttää vapaarahoitteisten asuntojen rakentamista. Samanaikaisesti kun tuetaan ara-asuntojen rakentamista toisaalla, tuetaan myös niiden purkamista väestöltään vähenevillä seuduilla. Tämä ei ole tehokasta asuntopolitiikkaa. Väestöltään vähenevien seutujen ongelma asuntojen arvon laskiessa on todellinen ja se on ratkaistava, mutta tähän tarvitaan toisenlaisia keinoja.

Asumisen hinta on monelle liian korkea.

Pienituloisia on ensisijaisesti tuettava yleisen asumistukijärjestelmän puitteissa eikä kompensoimalla asuntojen rakentamiskustannuksia. Yhteiskunnan tuki on järkevämpää allokoida pienituloisille asumistuen kautta ja sosiaalinen asuntotuotanto kannattaa kohdentaa erityisryhmille.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi muutama viikko sitten raportin Asuntoja ahkerille. Raportissa todettiin, että seuraavat toimet asumisen edistämiseksi eivät ole suositeltavia:

Valtion tukema kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentaminen syrjäyttää vapaarahoitteisten asuntojen rakentamista. Se ei kokonaisuudessaan lisää tarjontaa yhtään alueilla, joilla kaavoitettujen asuntoneliöiden määrä on rakentamista rajoittava tekijä.
Tuetut vuokra-asunnot kohdentuvat huonosti työn perässä muuttaville, koska odotusaika niiden saamiseksi voi olla hyvin pitkä.
Tuettu asuntorakentaminen on vuokralaisille sosiaalisesti epäoikeudenmukainen ratkaisu, koska tuetun vuokra-asunnon saaneet asuvat halvemmalla kuin ne, jotka eivät sellaiseen ole päässeet.

Jaan täysin EVAn näkemyksen. Lisäksi tuetun asuntotuotannon riski on lisätä alueellista segregaatiota niin kaupunkien sisällä kuin paikkakuntien välillä. Hallituksen asuntopolitiikan toimet ovat täysin päinvastaiset. Mielestäni Ara-järjestelmä tulisi ottaa kriittiseen tarkasteluun ja selvittää, onko sille nykyisessä laajuudessa perusteita ja tarvetta tulevaisuudessa.

Asumisen hintaan vaikuttaa eniten riittävä tarjonta suhteessa kysyntään ja siksi riittävä asuntotuotannon varmistaminen kasvukeskuksissa on tehokkain keino vaikuttaa asumisen hintaan. Asuntopolitiikalla tulisi varmistaa asumisen edellytykset kaikille, ei vain tuetun asumisen piiriin pääsijöille. Se olisi oikeudenmukaista kohtuuhintaisen asumisen edistämistä.

Sari Multala, kansanedustaja, ympäristövaliokunnan jäsen