Ikääntyvän Suomen korttitalo sortumisvaarassa
Varoitus: Tämä kirjoitus voi johtaa ahdistukseen julkisen talouden kestävyydestä ja kasvavaan huoleen hyvinvointipalveluiden rahoituksesta.
Valviran päätöksestä sulkea Esperi Caren vanhusten hoivakoti Kristiinankaupungissa käynnistyi keskustelu vanhusten hoivan laadusta. Tärkeä ja ajankohtainen keskustelu typistyi väittelyyn hoitajamitoituksen desimaaleista. Mitoituksilla ja suosituksilla on tärkeä tehtävä osoittaa riittävät henkilöstöresurssit, jotta vanhuspalvelulain tavoitteet arvokkaasta, merkityksellisestä ja turvallisesta arjesta toteutuvat elämän viimeisinä vuosina. Ympärivuorokautisen hoivan henkilöstömitoitus on kuitenkin vain yksi palanen vanhustenhoidon kokonaisuudessa. Esperi Caren tapauksessa ongelmana ei ollut mitoituksen puute, vaan sen noudattamisen ja valvonnan laiminlyönti.
Miksi keskustelu pelkistyi laajemmasta laadun ja valvonnan kehittämisestä juuri henkilöstömitoitukseen? Kun oppositiopuolueet olivat SDP:n johdolla koolla viime keskiviikkona, paikalla olivat edustajat vain hoitajien ammattiliitoista. Hoitajat tekevät valtavan tärkeää työtä, enkä epäile etteikö heillä ole arvokkaita näkemyksiä vanhuspalveluiden kehittämisestä. Silti on outoa, että oppositioryhmät kuulivat kokoontumisessaan vain vanhuspalveluiden työntekijöiden edunvalvojia. Missä olivat ikääntyneiden edustajat tai vanhustenhuollon parhaat asiantuntijat esimerkiksi THL:stä?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on todennut, että kiinteän hoitajamitoituksen sijaan tarvittaisiin joustavia ja yksilöllisempiä tapoja arvioida iäkkäiden hoitotarpeita. THL julkaisi vuoden 2018 lopussa laajan tietopaketin ja asiantuntijasuosituksia vanhuspalveluiden tilasta. Suosituksissa ei nostettu esille lakiin kirjattavaa korkeampaa hoitajamitoitusta, vaan erityiset kehitystarpeet liittyivät kotihoidon vahvistamiseen ja kehittämiseen.
Keskustelun toivoisi seuraavaksi siirtyvän mitoitusdesimaaleista vanhuspalveluiden todelliseen pihviin – palveluiden rahoitukseen. JHL käynnisti keskustelun vaatimalla sote- ja maakuntauudistuksen kolmen miljardin säästötavoitteesta luopumista. JHL:n lausunto on jopa julkisen sektorin työntekijöiden edunvalvojalta käsittämätön harkitsematon teko tilanteessa, jossa kasvavan ikääntyvän väestön hoiva- ja hoitopalveluiden kestävä rahoitus on ratkaisematta. Sote-uudistuksen toteutustavoista voidaan kiistellä, mutta jokaisen vähänkään vastuullisen toimijan tulisi olla sitoutunut soten säästötavoiteeseen. Vastaako JHL:n kanta myös SAK:n kantaa?
Julkisessa keskustelussa ei olla sisäistetty sitä voimaa, jolla ikääntyneen väestön kasvu paineistaa julkista taloutta. Julkisesti rahoitettujen sotemenojen ennakoidaan kasvavan nykytahdilla vuoteen 2030 mennessä 10 miljardia euroa. Toisin sanoen sotemenoihin pitäisi löytää ensi vuosikymmenellä noin miljardi euroa lisää joka vuosi edellisenä vuotena lisätyn miljardin päälle. Vuonna 2030 sotemenot ovat hävittäjähankintojen 7-10 miljardin suuruusluokan verran suuremmat kuin tänään, mutta toisin kuin hävittäjissä, on lisärahoitus löydettävä palveluihin joka vuosi.
Soten kolmen miljardin säästöissä kyse ei ole menojen suorista leikkauksista, vaan kasvun hillinnästä. Uudistuksella pyritään hillitsemään sote-menojen kasvu ”vain” seitsemään miljardiin eli kolme miljardia alemmalle tasolle verrattuna tilanteeseen, jossa palvelutuotantoa ei onnistuta nykyisestä tehostamaan.
Puheenvuorot, joissa sote-palveluihin vaaditaan lisää rahaa, ovat absurdeja siinä mielessä, että palveluihin käytettävän julkisen rahan määrä kasvaa joka tapauksessa huomattavasti. ”Säästötavoitteen” mukainen seitsemän miljardin kustannuskasvukin on vaikea rasti tilanteessa, jossa samanaikaisesti eläkemenot kasvavat, työikäisen väestön määrä supistuu ja työllisyysaste on täysin riittämätön suhteessa yhteiskunnan rahoittamiin palveluihin. Jos uudistuksiin ei kyetä, edessä voi olla tilanne, jossa eläkkeistä ja vanhusten hoivasta joudutaan leikkaamaan rajusti.
Tarvittavien miljardien rahoittaminen velkarahalla tai verotusta kiristämällä olisi sukupolvien välisen tulonjaon näkökulmasta täysin kohtuutonta. Tämän päivän uudistusvelka sysättäisiin tulevaisuuden pienenevien ikäluokkien hartioille. Järkyttävintä ja härskeintä on se, että vaikka nykyistenkin hoiva- ja eläkelupausten kestävä rahoitus on edelleen auki, kiirehtivät poliitikot kilvan lupailemaan eläkeläisille lisää etuisuuksia ja palveluita. Jokainen uusi pöytään lyöty lupaus on suora isku nuorten ikäluokkien vyön alle. Ikääntyvän Suomen korttitalo on sortumavaarassa ilman uudistuksia.
Onneksi Suomella on kaikki ratkaisun avaimet (toistaiseksi) omissa käsissään. Uudistamalla rohkeasti työmarkkinoita, sosiaaliturvaa, koulutusta ja verotusta voimme nostaa työllisyysasteemme tasolle, jolla muut Pohjoismaat jo ovat. Rohkea työllisyyspolitiikka on myös parasta vanhuspolitiikkaa.
Pelkästään tulopuolen vahvistaminen ei kuitenkaan yksinään riitä. Tuottavuutta on nostettava merkittävästi sote-palveluissa erityisesti hyödyntämällä uusinta teknologiaa ja tuoreinta tutkimustietoa. Tulevaisuuden hoitajalla on oltava käytössään nykyistä huomattavasti paremmat työkalut, jotta hän pystyy hoitamaan laadukkaasti ja kuormittumatta nykyistä useamman asiakkaan. Tavoitteena tulisi olla, että teknologia mahdollistaisi tulevaisuudessa hoitajamitoitusten keventämisen ilman laadusta tai työhyvinvoinnista tinkimistä.
Valinnanvapaus on keino kannustaa palveluntuottajia uudistamaan toimintatapojaan ja samalla parantamaan hoivan ja hoidon laatua. Kun tuottajien kannustimet ja valvonta ovat kunnossa ja kilpailu toimii, voidaan samanaikaisesti sekä parantaa laatua että hillitä kustannuksia. Suurten kaupunkien vanhusten sote-palveluiden kustannusvertailusta ilmenee, että kaupunkien ostopalveluiden vuorokausihinta tehostetussa palveluasumisessa keskimäärin noin 50 euroa edullisempi kuin kaupunkien omassa tuotannossa. Yksityiset palveluntuottajat ovat osa sote-palveluiden rahoituksen ratkaisua – eivät ongelmaa.