Yksilöille sokea identiteettipolitiikka uutena rasismina
Miksi vihaamme rasismia? Syy on yksinkertainen: oikeudenmukaisuus vaatii samanlaiset lähtökohdat kaikille, eikä mikään muu ole hyväksyttävää. On väärin kohdella ihmisiä eri tavalla heidän ulkoisten ominaisuuksien takia, joihin he eivät ole voineet vaikuttaa. Siksi vastustamme myös kaikenlaista syrjintää.
Maailmassa on silti tapahtunut huolestuttava käänne. Syrjivä ajattelu on lisääntynyt länsimaissa. Pinnalle on noussut tapa jakaa ihmisiä ulkoisten piirteiden perusteella poliittisiin ryhmiin. Näitä ovat muun muassa sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus ja uskonto. Poliittisia jakolinjoja on ollut aina, mutta toisin kuin esimerkiksi vasemmisto ja oikeisto, näiden piirteiden kanssa ei yksilöllä ole vapautta valita, vaan kortit on jaettu jokaiselle jo syntymästä lähtien. Ilmiölle on annettu osuva nimi: identiteettipolitiikka.
Identiteettiryhmän yhdistäytyminen poliittiseksi rintamaksi on hyväksyttävää niin kauan kuin niiden tarkoituksena on poistaa identiteetin merkitys yhteiskunnassa, ei vahvistaa sitä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mustien Civil Rights Movementin tarkoitus ei ollut korostaa ihonväriä, vaan poistaa siihen liittyvä erityinen ja epäoikeudenmukainen kohtelu. Tilanne, jossa joku vaatisi kiintiötä ihonvärinsä takia on täysin päinvastainen, koska silloin suurennuslasi on nimenomaan rodussa.
Omien kokemuksien mukaan hullunkurista on, että minua eniten rodullistavat ovat olleet juuri he, jotka ovat muka kauhean huolissaan rasismista. Heidän suustaan olen usein kuullut, että on “mukavaa, että meillä on erivärisiä edustajia! Suomi tarvitsee monikulttuurisuutta!”. Koska minua kohdellaan etnisyyteni takia osana suurempaa vähemmistöedustusta, en koe olevani enää yksi suomalaisista, mikä ruokkii toiseuden tunnetta.
Varsinkin edistykselliset vasemmistolaiset haluavat ajaa myös identiteettipolitiikkaa jakamalla yksilöt erilaisiin ryhmiin, joille jaetaan erilaisia tasaus- tai rangaistuspisteitä kyseisen ryhmän keskimääräisen aseman mukaan. Vaikka laki tarjoaisi kaikille yksilöille samat mahdollisuudet toimia, se ei riitä, vaan vähemmistöille pitää antaa korvauksia heidän ”altavastaajan” asemastaan. Tämä on lyhytnäköistä ja sokeaa, ja tätä samaa ihmisten ryhmittelyä on harrastettu jokaisessa rasistisessa yhteiskunnassa ennenkin. Yksilöiden moninaisuus typistetään pelkistettyihin stereotypioihin siitä, mitä suuremmalta ryhmältä odotetaan. Yksilö ei siis automaattisesti edusta vain itseänsä, vaan kaikkia identiteettiryhmiä, joihin hänet nähdään kuuluvan.
Jos vastustat rasismia, vastustat myös positiivista erityiskohtelua ja vähemmistöjen säälipisteyttämistä, koska se vaatii ihmisten jaottelua rotuihin ja kohtelee heitä sen perusteella eri tavoin. Sama pätee muuhun syrjintään: niin kauan kuin jokaisella on samanlaiset oikeudet elää omaa elämäänsä, ihmisiä tulee kohdella yksilöinä. Jokaisen ainutlaatuisia piirteitä on arvostettava rajaamatta heitä mihinkään valmiiksi annettuun identiteettiin. Meidän ei tule uskoa sellaisiin säännöksiin, jotka lähtökohtaisesti luokittelevat ihmisiä, oli se sitten totalitaristinen kansallissosialistinen valtio tai vasemmistolainen positiiviselle syrjinnälle ja identiteettipolitiikalle perustuva yhteiskunta.
Ajan seuraavia asioita:
1. Kaikista sukupuolikiintiöistä on luovuttava kunnallisten ja muiden luottamustehtävien jaossa.
Ylhäältä käsin säädetty laki ei anna yksilöille tarpeeksi vapaata liikkumavaraa valita juuri niitä luottamustehtäviä, joihin on pätevä ja joihin ensisijaisesti haluaa. Sukupuolen ei tule olla peruste päästä mihinkään milloinkaan. Tästä pieni havainnollistava tarina: Kun ilmaisin halukkuuteni kaupunginhallituksen varajäsenen paikkaan, kaksi keski-ikäistä valkoista miestä olivat valmiita antamaan oman paikkansa minulle. He eivät kuitenkaan voineet toimia näin, koska olin nainen ja tämä oli “miespaikka” – kuinka ironista, koska tasa-arvohuoli on yleensä yksinomaan naisen edun puolella. Olisin ollut varmasti motivoituneempi kuin ehdokas, joka ei nähnyt samassa luottamustoimessa yhtä paljon arvoa kuin minä. Positiivinen syrjintä alkaa kostautua, ja tässä tapauksessa se vaikutti nuoreen aasialaiseen naiseen, vähemmistöjen vähemmistöön. Todellinen vahinko positiivisessa syrjinnässä on, että se rajaa tolkullisten ihmisten välisiä sopimuksia ja aiheuttaa monelle kunnalle paljon käytännön ongelmia. Esimerkiksi pieniin lautakuntiin on lähes mahdotonta nimetä sekä pätevimmät että ”tasa-arvoisimmat” jäsenet. Ainoa, jolla tulisi olla väliä ovat henkilökohtaiset meriitit.
2. On huolehdittava, ettei identiteettipolitiikka leviä ja juurru Suomeen.
Yhdysvalloissa on identiteettipolitiikalle mitä parhaimmat edellytykset, koska sen väestöpohja on hyvin monimuotoinen. Varsinkin yliopistomaailmassa identiteettipolitiikka on vaikuttanut radikaalilla tavalla ihmisten elämään. Esimerkiksi Harvardilla on valintakriteereissään rotu, mikä syrjii aasialaisia heidän etnisyytensä takia. Taas kerran yksilö on vain osa isompaa ”edustamaansa” massaa. Mitä pitäisi sanoa ihmiselle, jolla olisi riittänyt pisteet huippuyliopistoon? ”Olemme pahoillamme, mutta meillä on jo tuollaisia tarpeeksi.”
Suomessa ei onneksi vielä olla niin pitkällä, että ihmisiltä kysyttäisiin heidän rotuansa yliopistohakemuksessa, mutta poliittiset virtaukset ovat usein rantautuneet Suomeen hieman myöhemmin – ja identiteettipolitiikka on väistämättä saapumassa. Eduskuntaan tarvitaan joku, joka tunnistaa identiteettipolitiikan keskeisimmät ongelmat, vastustaa tällaista jaottelua ryhmiin ja on valmis kitkemään myrkyllisen ajatuksen pois heti alkutekijöihinsä.