Rasismin rumat kasvot – mikä muuttuu?
Eduskunnassa käytiin viime viikolla suuri rasismikeskustelu. Petteri Orpon hallituksen tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämiseksi keräsi kiitosta myös oppositiosta. Perjantain äänestyksessä hallitus ja sen ministerit saivat vahvan luottamuksen ja mandaatin työlleen.
Tiedonanto ja siihen kirjatut konkreettiset toimenpiteet todella ansaitsevat kiitokset. Toimiin varataan nyt myös resursseja. On tärkeää, että hallituksen jokainen ministeri irtisanoutuu rasismista ja sitoutuu aktiiviseen työhön rasismia vastaan niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Tähän työhön hallitus kutsuu mukaan kaikki suomalaiset.
Tiedonanto oli erityisen tärkeä ennen kaikkea siksi, että rasismia ja syrjintää ilmenee Suomessa monin tavoin. Yhä vain. Sanojen lisäksi tarvitaan tekoja, jokaiselta meistä.
Kesästä asti vellonut rasismikeskustelu ei ole voinut jäädä huomaamatta keneltäkään. Hyvä niin. Toivottavasti jokainen on kohdallaan myös joutunut miettimään, mitä itse asiasta ajattelee. Ja ennen kaikkea: mitä itse voi tehdä, miten puhua.
Rasismin vastaisen työn tulee jatkua niin kauan kuin yhteiskunnassamme on syrjiviä asenteita ja rakenteita. Sen tulee jatkua niin kauan, ettei yksikään lapsi, nuori tai aikuinen joudu kuuntelemaan loukkaavia sanoja, kokemaan nöyryytystä, väkivaltaa, kohtaamaan halveksuvia katseita tai ryhmän ulkopuolelle jättämistä.
Sanoja ja tekoja tarvitaan niin kauan, ettei kenenkään kohdalla sukunimi tai ihonväri ole työllistymisen este Suomessa.
Ei rasismia ilmene Suomessa vain silloin, kun ilmassa on haluja kaataa hallitus. Rasismikeskustelun tuiverruksessa kuultiin monta kertaa se, ettei oppositio aio antaa luottamusta hallitukselle. Sen sijaan puheenvuoroja siitä, miten oppositio itse kitkisi rasismia ei juurikaan kuultu.
Kysyinkin, miten opposition syytökset ja hallituksen kaatohalut auttavat niitä, jotka kohtaavat rasismia päivittäin. Miltä rasismin kohteeksi joutuvilta tuntuu katsoa tv:n rasismikeskustelua, kun studiossa ovat viisastelemassa aiheesta kaikki muut paitsi he itse? Miksi emme näe Suomen televisiossa uutistenlukijoina ja ajankohtaisohjelmien juontajina eri ihonvärin ja etnisen taustan omaavia?
Jokainen voi siis katsoa peiliin. Myös yritykset.
Toivon vilpittömästi, etteivät puheet ja teot rasismin kitkemiseksi loppuneet viime viikkoon. Puhutaan ja puututaan niin, ettei kenenkään tarvitse kokea olevansa alempiarvoinen.
Ei rasismi rantautunut Suomeen viime kesänä. Valitettavasti emme ole onnistuneet kitkemään rasismia Suomesta vuosikymmenten saatossa. Pakitetaanpa 70-luvun Ouluun, jossa ei ollut pakolaisia eikä eri maahanmuuttajaryhmiä. Erilaisuutta edustivat lähinnä romanit ja eräs pikkutyttö, joka oli hitusen tummempi kuin muut.
Tuo pikkutyttö juoksi sydän riemusta pamppaillen elämänsä ensimmäistä kertaa kohti koulua. Kun koulupäivä oli loppunut, hän juoksi itkien kotiin. Uudet kengät lensivät nurkkaan. Häpeä sulki suun. Koulun keittäjä oli ottanut hänet ruokalaan ja pessyt
saippualla hänen kasvonsa. Koulun keittäjä sanoi, että ei kukaan voi kesän jälkeen muuttua noin mustaksi. ”Sinä olet likainen.”
Varmasti arvaat, etteivät nuo kasvot vaalentuneet tuon saippuapesun jäljiltä. Mutta osaatko kuvitella, miltä tuosta tytöstä tuntui, kun hän sai vuosi vuoden jälkeen kuulla olevansa vääränlainen, väärän värinen. Kun hän joutui vuodesta toiseen todistelemaan olevansa suomalainen.
Valitettavasti tälläkin hetkellä ja huomenna noita loukkaavia sanoja joutuu liian moni lapsi, nuori ja aikuinen kuulemaan. Ei tuollaista voi unohtaa. Se jättää jäljet. Minä tiedän sen. Minä olen tuo tyttö.
Susanne Päivärinta
Kansanedustaja