Ehdokaskynä: Väkivaltaa vai sen ehkäisyä – hyvinvointialueiden ja kuntien pehmeät keinot puuttua pahoinvoiviin nuoriin
Nuorten ja lasten tekemä väkivalta on noussut suuresti viime vuosina. Vuoden 2015 jälkeen ala-ikäisten tekemissä rikoksissa on ollut merkittävää kasvua Suomessa ja erityisen suurta kasvu on ollut alle 15-vuotiaiden ikäryhmässä. Vuonna 2023 korkein rikostaso nuorilla olikin 12-14 -vuotiaiden keskuudessa.
Asia on erittäin ikävä ja vakava. Lapset ja nuoret ovat niitä yhteiskuntamme asukkaita, joille jo YK:n ihmisoikeuden julistuksen mukaisesti kuuluu vajaavaltaisina erityinen suojelu. Lapsen edun ensisijaisuus tulisi olla kaikkea päätöksentekoa läpileikkaava prinsiippi. Opettajana ja kuntapoliitikkona olen nähnyt, että lasta ja nuorta ei useinkaan muisteta kunnallisessa tai valtakunnallisessakaan päätöksenteossa nostaa siihen asemaan, johon YK:n julistus meitä päättäjiä velvoittaa. Lapsen edun ensisijaisuus ei toteudu siten, miten sen kuuluisi.
Ruotsin jengiväkivalta ja jengiytyminen tuntuvat kuukausi kuukaudelta kärjistyvän yhä isommille ja surullisemmille kierroksille. Viimeisin yritys puuttua tähän Ruotsissa on ollut rikosoikeudellisen ikärajan laskeminen 15:ta vuodella eli 14:a vuoteen. Tanskassa samaa kokeiltiin vuosina 2010-2012 eivätkä tulokset olleet mairittelevia: väkivalta ei tosiasiallisesti vähentynyt lainkaan. Virheistä opittuaan Tanskassa on alettu käyttämään ns. pehmeitä keinoja eli luomalla harrastusmahdollisuuksia (vrt. Islannin harrastamisen malli) ja toisen asteen koulutuksen käymiseen keskittymällä. Siellä on myös resursoitu sosiaalityöhön.
Ennen uusia hyvinvointialueita Länsi-Uudellamaalla toimi aktiivisesti Lohjan, Vihdin ja Karkkilan yhteinen Ankkuri-tiimi. Ankkuritoimintaa toteutettiin moniammatillisessa tiimissä, johon kuuluivat asiantuntijat poliisista, sosiaalitoimesta, terveystoimesta sekä nuorisotoimesta. Tiimin toiminta kohdistuu varhaisessa vaiheessa nuorten hyvinvoinnin edistämiseen ja rikosten ennalta ehkäisemiseen. Nyt toiminta kuitenkin lopetettiin vuoden 2025 alusta. Edellä kertomani valossa olen tästä erittäin hämmentynyt ja surullinen.
Sen sijaan, että hyvä käytänne olisi kopioitu myös muualle hyvinvointialueelle se päätettiin tasapuolisuuden nimissä lopettaa. Ja tiedän, se olisi tottakai vaatinut resursseja toimiakseen yhtä hienosti kuin se toimi Lohja-Vihti-Karkkila -alueella, mutta tässä kohden haluan muistuttaa, että olemme uuden, nousevan ja somen myötä ehkä jopa universaalin ongelman äärellä. Eikös sote-uudistuksen keskeinen idea ollut myös monistaa toimivia käytänteitä?
Kuri, rangaistukset, kiellot, yleinen mäkätys ja ikärajojen lasku eivät ole mielestäni ratkaisu tähän ongelmaan. Muun muassa kohtaaminen, vaihtoehtojen tarjoaminen ja turvallisuuden luominen pehmein keinoin ovat niitä, joihin itse yläkoulun ja lukion opettajana uskon. Moniammatillisen ennaltaehkäisevän työn merkitystäkään ei voi liikaa korostaa tähän ongelmaan puuttumisen keinona.
Valtakunnan politiikassa tykätään toisinaan huudella kovan kurin perään. Ymmärrän toki, että pehmeät keinot vaativat toki resursseja, jotta oppilaan ehtii kohdata. Haluan kuitenkin muistuttaa, että pehmeiden keinojen valitseminen on ennen kaikkea arvovalinta. Kurin ja järjestyksen perään huutelijoita kyllä riittää, mutta (perus)koulun alkuajoista asti opettaminen ja kasvatus on perustunut molemminpuoliseen luottamukseen ja kohtaamiseen oppilaan ja opettajan välillä. Ilman näitä aspekteja kenelläkään opettajalla ei ole mahdollisuutta jatkaa työtään koululuokassa.
Silloin, kun taloudessa on kireää (ja sitä se totta vieköön on tällä hetkellä niin kuntakentällä kuin valtakunnalisestikin), suurinta tasa-arvoa on jakaa jokaiselle tarpeen mukaan eikä samalla kauhalla. Toivoisin, että ensimmäisen kauhallisen saisi Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella Lohja-Vihti-Karkkila -akselilta muille alueille kopioitu menestyksekäs Ankkuri-toiminta. Seuraavan kauhallisen tarvitsisivat valtiolta ammatillisen toisen asteen lähiopetus. Älkäämme unohtako lapsiamme.
Anna Tallgren
Kirjoittaja on karkkilalainen aluevaaliehdokas (Länsi-Uusimaa).