Ehdokaskynä: Hoitotakuu on velvoittanut ja valvottanut jo 20 vuotta
Julkisen terveydenhuollon kiireettömään hoitoon pääsyn enimmäisajat (ns. hoitotakuu) ovat lainsäätäjän näkemys siitä, missä ajassa niiden velvoittamien palvelunjärjestäjien on viimeistään järjestettävä potilaan kiireetön hoito. Ne mahdollistavat tältä osin hoidon asianmukaisuuden kvantitatiivisen mittaamisen ja siihen perustuvan arvioinnin. Enimmäisajat ovat parantaneet hoitoon pääsyä ja hoidon laatua, mutta hoitoon pääsyssä on ollut ja on ajankohtaisesti ongelmia, joten sen valvonta on edelleen tarpeen. Ensisijainen valvontavastuu on palvelunjärjestäjillä, mutta lisäksi tarvitaan viranomaisvalvontaa.
Enimmäisajoista säädettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1.3.2005 lisäämällä niitä koskevat säännökset kansanterveyslakiin ja erikoissairaanhoitolakiin. Samalla potilaslakia muutettiin niin, että potilaalle on kerrottava, milloin hän pääsee hoitoon eikä häntä enää voinut laittaa odottamaan hoitoon pääsyä epämääräiseksi ajaksi. Lain esitöiden mukaan terveydenhuollon keskeinen ongelma oli, miten kaikille voidaan turvata perustuslain mukaisesti riittävät palvelut kohtuuajassa asuinpaikasta, iästä ja sosiaalisesta asemasta riippumatta. Terveydenhuollon toimintaedellytyksissä ja palvelujen saatavuudessa oli ongelmia. Yhteydensaanti terveyskeskuksiin oli joillakin alueilla vaikeaa, toimintakäytännöt maan eri alueilla poikkesivat toisistaan huomattavasti ja hoitojonot olivat joissain sairauksissa kohtuuttoman pitkiä. Lisäksi julkista sektoria oli vaivannut lääkäripula.
Enimmäisaikojen säännökset siirtyivät tietyin tarkennuksin 1.5.2011 voimaan tulleeseen terveydenhuoltolakiin. Lain esitöiden mukaan perusterveydenhuollon hoitoon pääsyn suurimmat ongelmat liittyivät yhteydensaantiin terveyskeskukseen. Suun terveydenhuollon palvelujen alueelliset erot olivat yhä suuret, ja niihin vaikutti työvoimapula. Eräiden alueiden terveyskeskuksilla oli vastaavia vaikeuksia palkata lääkäreitä. Erikoissairaanhoitoon pääsyn tilanne oli parantunut merkittävästi, mutta lainvastaisia jonoja oli edelleen ja poliklinikoille pääsyssä oli hitautta.
Toimintaympäristö on säilynyt vuosien varrella yllättävän samanlaisena. Perusterveydenhuollon enimmäisajat muuttuivat 1.9.2023, ja lain esitöiden mukaan potilaat olivat antaneet tutkimuksissa pääosin negatiivista palautetta hoidon saatavuudesta ja erityisesti yhteydensaannista. Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon kantokyvyn kannalta kriittisimmäksi tekijäksi arvioitiin henkilöstön saatavuus, johon vaikutti myös koronapandemia. Vuoden 2025 alussa voimaan tulleiden perusterveydenhuollon enimmäisaikojen muutosten lain esitöiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön riittävyys ja saatavuus olivat heikentyneet voimakkaasti viime vuosina koko maassa ja vaje koski lähes kaikkia ammattiryhmiä. Henkilöiden määrän ei arvioitu kasvavan jatkossakaan tarvetta vastaavasti.
Vastaavasti valvontaviranomaisten valvontahavaintojen perusteella hoitoon pääsyssä on ollut erilaisia ja eritasoisia ongelmia enimmäisaikojen säätämisestä lähtien.
Toimintaympäristön ohella enimmäisaikojen sisäinen logiikka on säilynyt ennallaan. Enimmäisajat ovat kirjaimellisesti enimmäisaikoja, eikä niitä saa ylittää. Palvelunjärjestäjien on näin ollen järjestettävä hoito muulla tavoin, jos ne eivät kykene tuottamaan sitä itse enimmäisajoissa. Kykenevyys on arvioitava jo hoidon järjestämisen alkuvaiheessa, jolloin potilaalle on myös kerrottava, milloin hän pääsee hoitoon. Olennaisen tärkeä on vaatimus siitä, että potilaan on enimmäisajan sisällä päästävä hoitoon yksilöllisen tarpeensa mukaisesti. Tämä on ilmaistu toteamalla esimerkiksi, että hoitoon tulee päästä kohtuullisessa ajassa ottaen huomioon potilaan terveydentila, opiskelu- ja toimintakyky, palveluiden tarve ja hänen sairautensa tai vammansa ennakoitavissa oleva kehitys.
Hoitoon pääsyssä on edellä todetusti ollut ongelmia, ja siinä on ajankohtaisesti jopa merkittäviä ongelmia. Usealla meistä tai lähipiirillämme on niistä omakohtaista kokemusta. Hoitoon pääsyn lainmukaisuutta tulee siis valvoa, ja ensisijainen valvontavastuu on palvelunjärjestäjillä. Niiden on ohjattava ja valvottava järjestämisvastuulleen kuuluvan palvelutuotannon osana hoitoon pääsyä ja varmistettava omavalvonnallaan sen lainmukaisuus. Mahdollisten lainvastaisuuksien syyt tulee selvittää ja ryhtyä toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi lainmukaiseksi.
Myös viranomaisvalvontaa tarvitaan yhä, ja siitä huolehtivat tällä hetkellä Valvira ja aluehallintovirastot. Valvontavastuu siirtynee ensi vuoden alusta 1.1.2026 toimintansa aloittavalle valtakunnalliselle Lupa- ja valvontavirastolle.
Reijo Jormanainen
Kirjoittaja on vantaalainen aluevaaliehdokas (Vantaa-Keravan hyvinvointialue).