Äärioikeistolainen vihervasemmistolainen?

Kansanedustajien blogit

Kekkosen ajan toisinajattelijoita kutsuttiin äärioikeistolaisiksi. Aikaa on kuvattu Riku Keski-Rauskan ansiokkaassa Yksinäinen Ehrnrooth -elämäkertakirjassa sekä tuoreessa Teppo Sillantauksen HS Kuukausiliitteen jutussa (huhtikuu 2017). Olen tutustunut Sillantauksen haastattelemaan entiseen kokoomuksen kansanedustajaan Kullervo Rainioon. Hän oli yksi heistä, jotka uhrasivat poliittisen tulevaisuutensa vastustaessaan Kekkosen uudelleenvalintaan johtanutta poikkeuslakia. Sydämellisempää, sivistyneempää ja ennen kaikkea liberaalimpaa henkilöä saa hakea.

Mitä tulee Georg C. Ehrnroothiin, jopa Erkki Tuomioja (sd.) on blogissaan todennut, ettei äärioikeistolais-leima ollut oikeutettu. Absurdi ajatuskin, paitsi, ettei tällainen käsitteillä hölmöily jäänyt 1970-luvulle.

Julkaisimme Ajatuspaja Liberassa Suomen työmarkkinoiden toimimattomuudesta ja kroonisesta työttömyydestä huolestuneen raportin Umpikujassa vuonna 2013. Raportti esitti samankaltaisia työmarkkinauudistuksia, joita Ruotsissa ja Saksassa on 2000-luvulla tehty demareiden toimesta.

Saimme täyslaidallisen työmarkkinaeliitiltä. Oli hämmästyttävää, että 2010-luvun Suomessa puhuttiin fasisteista samaan tyyliin kuin 1970-luvulla. Silloinen ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne puhui raportin kirjoittajista ja Liberasta äärioikeistolaisena porukkana. Hämmentävämpää oli, että moni media lähti toistamaan tätä leimaa. Vielä näinä päivinä saattaa toimittaja kysyä ihan vakavissaan, että kuinka äärioikeistolaisia te oikein olette. Naurattaisi, jos ei masentaisi niin kovin.

Äärioikeistolaisiksi kutsutaan yleisessä kielenkäytössä myös henkilöitä, jotka vastustavat voimallisesti maahanmuuttoa tai erilaisuutta. Samalla tällaisten henkilöiden talouspoliittinen ajattelu on usein perin vasemmistolaista; otetaan esimerkiksi vaikka Ranskan Marine Le Pen. Front National -puolueen tavoiteohjelma on täynnä protektionismia ja valtiokapitalismia. Ei, tämä äärioikeistolainen ei ehdota työmarkkinoiden vapauttamista ihmisten mahdollisuuksien ja turvan lisäämiseksi, vaan vastustaa presidentti Macronin uudistuksia. Macronia ei Suomessa olla vielä hoksattu nimittää äärioikeistolaiseksi, vaikka hän toteuttaa samankaltaisia uudistuksia, joita Liberan raportissa eriteltiin.

Suomessa työperäistä maahanmuuttoa ovat perinteisesti vastustaneet juuri ay-liike ja monet demarit. Senkin on oltava äärioikeistolaista?

Olen miettinyt kovasti sitä, milloin oikeistolaisesta – esimerkiksi aavistuksen maltillisempaa veroastetta kannattavasta – henkilöstä tulee “ääri”? Mikä on se askel, joka pitää ottaa? Mistä tietää tarkoittaako äärioikeistolainen henkilöä, joka haluaa enemmän (esim. kansallissosialismi) vai vähemmän (esim. vähäisempi sääntely) valtion puuttumista ihmisten elämään?

Milloin vasemmistolaisesta tulee äärivasemmistolainen? Suomessa työhön kohdistuva ylin rajaveroaste on hieman vajaa 60 %. Se kuuluu korkeimpiin maailmassa. Silti meillä on eri puolueissa poliitikkoja, jotka voivat katu-uskottavuuttaan menettämättä ehdottaa veronkiristyksiä ja progression kasvattamista.

Saksan vasemmistopuolueen Die Linken liittopäivien ryhmän puheenjohtaja Sahra Wagenknecht on viime vuosina herättänyt huomiota maahanmuuttokriittisillä lausunnoilla. Hän on parhaillaan puuhaamassa uutta poliittista liikettä (“Aufstehen”), jonka tarkoitus on toimia vaihtoehtona ihmisille, jotka aikaisemmin ovat äänestäneet sosiaalidemokraatteja ja vihreitä. Onko Wagenknecht siis äärioikeistolainen vihervasemmistolainen? Olen hänen kanssaan lähes kaikesta eri mieltä, mutta olisi väärin sujauttaa hänet käsitteillä johonkin boksiin ja lyödä myrkyllinen-kyltti päälle.

Leimakirveiden viljeleminen on tylsää järkevän kansalaiskeskustelun kannalta. Sellaisen kansalaiskeskustelun, jossa keskityttäisiin niihin asioihin, joita ihmiset sanovat ja tekevät, sen sijaan mitä he edustavat. Jos me poliitikot itse ei aina osata käyttää kaverista ystävällistä tai edes asiallista kieltä – tietynlainen riitaisuus kai kuuluu poliittiseen debattiin – tiedotusvälineiltä sitä kuitenkin toivoisi neutraaleja käsitevalintoja silloin kun on tarkoitus olla neutraali. Jos taas käyttää negatiivisen latauksen sisältäviä käsitteitä, silloin pitää tiedostaa, että minäpä otan tässä nyt – mahdollisesti poliittisesti – kantaa.

Kannatanko siis sellaisten käsitteiden kieltämistä, joista joku voi loukkaantua? En, päinvastoin. Puolustan koko sydämestäni sananvapautta. Sananvapaus pitää sisällään myös mahdollisuuden käyttää pilkkaavaa ja monin tavoin vastenmielistä kieltä. Itse asiassa, sananvapauden puolustamisessa ei muuten olisi mitään järkeä.

Sananvapautta toki rajoitetaan jo nyt laissa: muun muassa kunnianloukkaus ja laiton uhkaus ovat rikoslain mukaan rangaistavia ja hyvä niin. Ei kuitenkaan lähdettäisi väkisin kasvattamaan laissa kielletyn alaa silloin kun käsitteitä ei voida edes määritellä kunnolla. Pahojen puheiden sijaan on laissa keskityttävä suitsimaan pahoja tekoja. Avoimessa kansalaisyhteiskunnassa törkeän ja loukkaavan kielen käyttäminen kääntyy ennen pitkää itseään vastaan. Ja jos ei siltä näytä, niin aika näyttää. Sananvapauden rajoittamisen sijaan on taisteltava vapaan ja vireän kansalaisyhteiskunnan ja -keskustelun puolesta. Se tuppaa korjaamaan itse itseään, vaikka välillä ottaisi pannuun ja pahasti. 

Avoimessa kansalaisyhteiskunnassa on erilaisia yhteisöjä, jotka jakavat erilaiset arvot ja keskustelukulttuurit. Vapaassa maassa ihminen kuuluu haluamiinsa yhteisöihin ja sietää erilaisuutta. Valtio on aina alisteinen ihmisille ja on korkeintaan niin hyvä kuin sen sallima kansalaisyhteiskunta. Sinisten ehdotus uskollisuuden vannomisesta valtiolle on hölmöintä mitä olen kuullut vähään aikaan. Emme ole järjestelmän muurahaisia eikä ole olemassa mitään valtion virallista yhtenäiskulttuuria, jonka alle meidät tulisi alistaa.