Sote on tärkeää, mutta tärkeintä on rakkaus

Eilen istuin jälleen kerran alas miettimään tätä viikoittaista kolumniani. Olen yrittänyt kirjoittaa niistä asioista, jotka yhteiskunnassa ovat tärkeitä. Olen omalta kantiltani pohtinut korporaatio-Suomen kehitystä ja niitä askelia, jotka minun mielestäni olisivat hyviä Suomen kannalta. Olen pyöritellyt poliittisia kysymyksiä, joskus kärkevästikin, sivallellut sipilöitä. Nytkin on edessä isoja päätöksiä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspoliittisesta kokonaisuudistuksesta.
Samaan aikaan kuulin kuitenkin alakerrasta ääniä. Se oli nuorin poikani Danne, joka teki siellä läksyjään. Yhtäkkiä menetin kaiken kiinnostuksen poliittisiin kiemuroihin. Ovathan ne tärkeitä, mutta lopulta ne eivät ole yhtään tärkeitä.

Danne täytti marraskuussa 13 vuotta. Olen ikionnellinen siitä, että hän on olemassa. Nykyään vietämme usein koti-iltoja kaksin, kun Leo-poikani on ollut vaihto-oppilaana ulkomailla ja vanhin poikani Jolle asuu jo omillaan. Nautimme Dannen kanssa toistemme seurasta, viihdymme kaksin. Se jos jokin on tärkeää.
Kun Danne syntyi, olin jo yli 50-vuotias. En ikinä unohda erään naisen silloin kirjoittamaa kolumnia siitä, kuinka väärin on, että minun ikäiseni mies voi saada lapsia, kun se naisille on lähes mahdotonta. Se kolumni sattui. Miten kukaan voi sanoa, että jonkun lapsen syntymä on väärin?

On tietysti jokaisen oma asia, milloin hän hankkii lapsia. Sitä paitsi voin sanoa, että vanhemmalla iällä isäksi tuleminen ei ole lapsen kannalta välttämättä mitenkään huono asia. Sitä oppii arvostamaan lastensa seuraa ja niitä ainutlaatuisia hetkiä, joita ei saa takaisin. Jollekin on monta kertaa sanonut, että lapsuudessaan hän vietti todella paljon aikaa minun isäni kanssa, koska minä olin omissa bisneskiireissäni.
Niitä menetettyjä vuosia ei saa takaisin, mutta olen yrittänyt korvata niin paljon kuin mahdollista. Teemme töitä osin yhdessä, purjehdimme Atlantin yli yhdessä, kaikkea tällaista. Onnekseni voin sanoa, että olemme kaikesta huolimatta hyvin läheisiä.
Leo-poikani on ollut Yhdysvalloissa jo seitsemän kuukautta. Onneksi hän tulee pian käymään pariksi viikoksi, niin kova ikäväni on jo nyt. Olen myös käynyt siellä, ihan vain tavatakseni häntä.

Miksi haluan avautua näistä omista asioistani? Ihan vain sen vuoksi, että jotenkin haluan muistuttaa sekä itseäni että meitä kaikkia siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Taloudellinen menestys tai vallan haaliminen ovat vain pieni osa elämää, eikä niiden eteen pitäisi uhrata elämäänsä. Sote on tärkeää,ä mutta rakkaus on kaikkein tärkeintä. Eikä rakkautta ole olemassa ilman tekoja – ilman yhteisiä iltoja, ilman hetkiä, jolloin ei ole kiire mihinkään.
Itselleni taannoinen sydänkohtaukseni oli käänteentekevä. Ymmärsin, että minun pitää pitää itsestäni parempi huoli. Minulla on vastuu hoitaa poikani maailmalle niin ehjinä kuin mahdollista.

En ole paras esimerkki, mutta silti uskallan sanoa, että me kaikki voisimme miettiä välillä näitä asioita. Siis kääntää katseemme pois näennäisen tärkeistä päivittäisistä asioista, hengittää syvään ja katsoa ihan lähelle, omiin perheisiimme, omiin rakkaimpiimme. Se ei ehkä näy kansantaloudessa, mutta se tuntuu sydämissä.