Kun henkilökohtaisista tiedoista tehdään ammuksia some-riitelyyn
Pari viime päivää Twitterissä on käyty kiivasta keskustelua laadullisen tutkimuksen luotettavuudesta tieteellisen tutkimuksen metodina. Keskustelun aloitti MTV:n toimittaja Ivan Puopolo, jonka valmius keskustella asiasta pysyi jatkuvasti asiallisella linjalla. Harmillisesti aivan liian moni akatemian edustaja sortui vastaväitteissään erilaisiin argumentaatiovirheisiin, kuten auktoriteettiin vetoamiseen ja argumentointiin henkilöä vastaan.
Kenties äänekkäin Puopoloa haukkunut akatemian edustaja oli Tampereen yliopiston apulaisprofessori ja filosofi Panu Raatikainen, jonka poliittinen asenteellisuus esimerkiksi feminismikriitikkoja tai ketä tahansa markkinaliberaalia kohtaan on jokaiselle twitteristille tuttu juttu. Tampereen yliopiston työntekijänä Raatikaisella on sattumoisin, Twitterin lisäksi, myös pääsy oppilaitoksen opiskelijarekisteriin.
Niinpä Raatikainen tehosti henkilöön käyvää viestiään julkaisemalla tietoja Puopolon opintorekisteristä maalatakseen hänestä kuvaa epärehellisenä ja epäluotettavana keskustelijana. Toki huomio Puopolon tieteenfilosofian opinnoista oli oikea, mutta sinällään turhaa, sillä Puopolo oli korjannut Skeptikko-lehdessä olleet tiedot jo paljon aikaisemmin. Muutenkin ammattifilosofin olisi voinut kuvitella kykenevän edes alkeelliseen eettiseen pohdiskeluun siitä, onko tällainen yritys hyökätä vastaväittäjän henkilöä vastaan moraalisesti kestävällä pohjalla vai ei. Keskustelijan argumentin uskottavuus kun ei määräydy koulutuksen mukaan, se opitaan jo lukion filosofian tunnilla.
Tilanteen huolestuttavin ulottuvuus on tietysti se, että yliopiston henkilökunta ottaa käytössään olevat henkilörekisterit aseiksi nettikeskusteluissa. Herää myös kysymys, onko yliopistojen rekistereissä henkilöturvatunnuksen, osoitteiden ja kurssikavereiden nimien kaltaisia tietoja, joita moraaliltaan rakoileva hallinnollinen auktoriteetti voisi käyttää kiusantekoon? Millaiseen taantumuksen tilaan yliopistot jumittuvat, jos niiden opiskelijat joutuvat pelkäämään henkilökunnan vuotavan henkilökohtaisia tietoja julkisuuteen mustamaalatakseen yleisiä oppirakennelmia haastavia kriitikoita?
Tapausta seuratessa ei voi välttyä siltä ironiselta mielikuvalta, jossa Puopolo perustellulla kritiikillään edustaa Kopernikuksen ja Galileon kaltaisia edistyksellisiä ajattelijoita siinä, missä tutkintoaan jalustana käyttävä filosofi näyttäytyy lähinnä uskonkappaleisiinsa tukeutuvalta inkvisiittorilta.
Älkääkä kuvitelko väärin, pidän akatemiaa suuressa arvossa. Ja juuri siksi koen niin epäoikeudenmukaiseksi, että sen äänekkäimmät edustajat ovat paljolti politisoituneita näennäisviisaita, joiden elämäntehtäväksi on muodostunut uskonnollinen suhtautuminen omien ennakkokäsitystensä erehtymättömyyteen. Edes vihjaus siitä, että laadullisen tutkimuksen tuottamissa tuloksissa on merkittäviä ongelmia, johtaa välittömään kirkonkiroukseen ja noitajahtiin. Näin siitä huolimatta, että viime vuosina on saanut hyväksytyn pro gradun pohtimalla epiduraalipuudutuksen patriarkaalista luonnetta ja väitöskirjan nettikuvista kollaaseja töhertämällä.
Akatemian taantuminen poliittisen aktivismin juoksuhaudaksi olisi menetys, jota ei saa päästää tapahtumaan. Akatemian uskottavuuden rapautuminen on oikea ongelma. Ongelma, jota ei voi ratkaista käpertymällä oman mukavuusalueen nurkkaan ja pelottelemalla muut hiljaiseksi.
Jos tykkäät puhua politiikkaa, tsekkaa myös nämä kanavat:
FACEBOOK
YOUTUBE
TWITTER
INSTA (politiikka)
INSTA (vapaa-aika)
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/95961/978-951-44-9535-9.pdf?sequence=1&isAllowed=y
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/94520/GRADU-1383121752.pdf?sequence=1