Turvallisuuspolitiikan menneisyyttä on arvioitava realistisesti – itsemme takia

Viime aikoina on virinnyt keskustelua Suomen ulkosuhteiden hoitamisesta ja matkasta Nato-jäsenyyteen. Maamme turvallisuuspoliittista päätöksentekoa ja menneisyyttä on tarpeen käsitellä avoimesti, pidemmältäkin ajalta. Suhteita niin itään kuin länteen, sekä perusteita niiden takana.

Turvallisuutemme kannalta keskeisessä kysymyksessä, Nato-jäsenyydessä, varsinainen päätöksenteko tapahtui kansalaismielipiteen muuttumisen myötä. Voi sanoa, että Suomen turvallisuuspolitiikan johtajuus ilmeni kansan riveistä. Toisaalta jäsenyyden toteutuminen on nähtävä meille tärkeän arvon – kansanvallan – toimivuutena. Kansa kehotti, poliitikot toimivat.

Nato-jäsenyyden myötä olemme uuden edessä. Erityisesti henkinen muutos sotilasliittoon kuulumisesta on käänteentekevä, pitkän puolueettomuus- ja liittoutumattomuusajan jälkeen. Vuosikymmeniä kestänyt Nato-optiokeskustelu on nyt (onneksi) historiaa. Aiemmin tietynlainen varovaisuus Venäjän suhteen on leimannut ulkopolitiikkaamme samalla, kun suhteita länteen haluttiin vahvistaa. EU-jäsenyys aikanaan oli ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen ratkaisu.

Suomi on joutunut historiassaan tasapainottelemaan idän ja lännen välissä. Länsimaa olemme olleet, mutta valtion ulkopoliittisessa johdossa on menneinä vuosikymmeninä ensisijainen suunta monesti ollut idänsuhteiden hoitamisessa. Myös ulkopolitiikan johtamisen kannukset on usein hankittu idän suunnalta. Niin myös Krimin valtauksen jälkeen. Vielä vajaa kaksi vuotta sitten Nato-jäsenyys oli ulkopoliittisten lausuntojen perusteella varsin kaukainen asia.

Ollessamme nyt uuden alussa, on hyvä hetki kiihkottomasti ja realistisesti katsoa myös taaksepäin.

Vaikka moni asia ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme on nyt muutoksen alla, on myös asioita, jotka eivät muutu. Nato-Suomenkin itärajan läheisyydessä on edelleen Venäjän kaksi strategista aluetta, Pietari ja Kuolan niemimaa. Suhteiden lännen ja Venäjän välillä voi arvioida olevan epävakaat ja kylmät pitkälle eteenpäin. Venäjän nykyinen imperialistinen ajattelu tuskin muuttuu, vaikka Kremlin herra vaihtuisi. Venäjä tulee olemaan naapureilleen uhka vielä pitkään, mutta Suomen itärajan tilanne on nyt koko Natoa koskeva asia.

Toinen asia mikä ei muutu on se, että myös jatkossa Suomen itsenäisyyden ja turvallisuuden tärkeimpänä takeena on puolustustahtoinen ja -kykyinen oma kansa. Identiteetiltään vahvan kansakunnan on ymmärrettävä menneisyytensä, ja myös opittava siitä, jotta tulevaisuutta ja tulevien sukupolvien maanpuolustustahtoa voidaan luoda vankalta pohjalta.

Uuden ajan puolustus-, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voi uskottavimmin tehdä silloin, kun tiedämme mistä olemme tulleet ja millaiset päätökset ovat nykyhetkeen johtaneet. Asiantuntevalle tutkimukselle on tarvetta.

Jarno Limnell, Espoo