Mikä liikenteessä on kestävää ja mikä ei

Harvoin käytetään julkisessa keskustelussa mitään käsitettä niin väärin ja niin ymmärtämättömästi kuin kestävää liikennettä.

Kestävyyden kriteerinä ovat liikkumisen vaikutukset ilmastonmuutokseen. Joukkoliikenne, käveleminen ja pyöräily katsotaan kestäviksi, henkilöautoja ei.

Vanhassa maailmassa bensiini- ja dieselkäyttöiset ajoneuvot olivatkin yksiselitteisesti vähemmän kestäviä. Nykyisin jo yli 30 prosenttia uusista henkilöautoista on täyssähköautoja, ja pelkästään fossiilisilla polttoaineilla kulkevia henkilöautoja on enää viidesosa rekisteriin merkittävistä. Sähkö tuotetaan valtaosin ilman hiilijalanjälkeä. Tavoitteena on, että koko Suomi on hiilivapaa noin vuosikymmenessä.

Yhdyskuntasuunnittelu suuntautuu tulevaisuuteen, joten mitään sen valintoja ei voi enää perustella fossiilisia polttoaineita käyttävillä ajoneuvoilla. Hitainta muutos on raskaassa liikenteessä, mutta tarvittaessa dieselpolttoaine voidaan tuottaa myös ei-fossiilisesti.

Joukkoliikenne on joiltain osin kestävää, joiltain ei. Keskeistä on, paljonko matkustajia se kuljettaa suhteessa palvelun tuottamisen hiilijalanjälkeen. On selvä, että pieni matkustajamäärä on ekotehokkaampaa kuljettaa esimerkiksi yhdellä tai kahdella pienemmällä autolla kuin tonneja painavalla linja-autolla. Toisaalta bussien paremmuus ulottuu pitkälle suuntaan, jossa raideliikenteen kilpailukyky sen ohittaa. Jos on riittävää ajaa sadan matkustajan sähköbusseilla linjaa vaikkapa kolmen minuutin välein, ei kannata lähteä korvaamaan sitä raitiolinjalla. Raideliikenne vaatii paljon tilaa suhteessa tuotettuihin matkustajakilometreihin, joten laskelmissa tulee ottaa huomioon myös menetettyjen luontohehtaarien määrä.

Joukkoliikenne kuljettaa harvoin matkustajan perille. Yleensä jl-matkan alku- ja loppupäähän liittyy jalan tai autolla kuljettu osuus. Sitä ei voi jättää huomiotta vertailussa muihin liikkumismuotoihin. Jos joukkoliikennematka kestää pitempään kuin esimerkiksi henkilöautomatka, istuvan matkustajan perusenergiankulutus on suurempi; tämän ympäristörasituksesta seuraavassa lisää.

Biologian perusteet tuntevat tietävät, että ihminen tarvitsee toimiakseen energiaa, joka saadaan ravinnosta. Siten kävelemisen ja pyöräilyn hiilijalanjälki on laskettava sen ravinnon mukaan, josta saatu energia käytetään kulkemiseen. Ihminen ei ole kovin tehokas muuntamaan ruokaa energiaksi. Keskeistä tietysti on, millaisesta ruokavaliosta on kyse; laskentamalleissa olisi selkeintä käyttää kansallisia keskiarvoja ruuankulutuksen bruttomäärästä. Erään brittilaskelman mukaan maitopohjaisella ruokavaliolla päädyttiin samaan hiilijalanjälkeen kuin keskikokoisella bensiinikäyttöisellä autolla, jossa on 1,3 matkustajaa (eli paikallinen keskiarvo). – Pyöräily on tehokkaampi tapa hyödyntää ihmisvoimaa, joten sen hiilijalanjälki jää pienemmäksi kuin kävelyn.

Käytössä on nykyisin sähköavusteisia yksi- ja kaksipyöräisiä liikkumisvälineitä. Kaikkein pienin hiilijalanjälki onkin näissä silloin, kun ei käytetä lihasenergiaa. Kokonaan toinen juttu sitten on, että liikunnasta on myös hyötyä.

Monien ihmisten on vaikea hyväksyä edellä esitettyä analyysiä, koska se on ristiriidassa omien poliittisten doktriinien kanssa. Jopa kuntien ja valtion asiantuntijat toistavat vanhentuneita ja virheellisiä käsityksiä asiakirjoissaan – periaatteessa siis vastoin parempaa tietoaan, jos kerran ovat asiantuntijoita. Mutta tiedon valo on armoton ja tunkeutuu pimeimpiinkin aivojen sopukoihin.

Jouni J Särkijärvi

arkkitehti SAFA

Espoon kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja