Sote valmistui – ”hallituspuolueet runnoivat valuvioista välittämättä”

Kokoomuslaisten mukaan mietintöön ei tullut parannuksia valiokunnassa, sillä heidän korjausesityksiään ei huomioitu. Kokoomuksen kansanedustajat Mia Laiho, Pia Kauma ja Terhi Koulumies ovat järkyttyneitä hallituksen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen käsittelystä eduskunnan…

Sote-esitys ei täytä sille asetettuja tavoitteita

Hallitus on kertonut tuovansa esityksen sosiaali- ja terveydenhuollon valinnanvapauslaiksi eduskuntaan maaliskuun alussa eli lähipäivinä. Koko sote-uudistus eli siihen liittyvät lakiesitykset sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislaiksi ja laiksi maakuntahallinnosta odottavat valinnanvapauslain tuomista eduskunnan käsiteltäväksi.

 

Hallitus on asettanut sote-uudistuksen tavoitteeksi palvelujen saatavuuden parantamisen, asiakaslähtöisyyden lisäämisen, terveyserojen pienentämisen sekä kustannusten kasvun hillitsemisen. Sote-ratkaisu ei toteuta sille asetettuja tavoitteita. Palveluntuottajan asiakkaaksi pääsee tulevaisuudessa helpommin, mutta se ei vielä tarkoita parempaa hoitoon pääsyä eikä  varsinkaan kokonaisvaltaista hoitoa. Asiantuntijoiden mukaan ratkaisu ei pienennä terveyseroja.

 

Esityksen suhde EU-oikeuteen on epäselvä. Sote-ratkaisun laskennallinen kustannussäästö nojaa valtion asettamaan budjettirajoitteeseen, joka todennäköisemmin pettää kuin pysyy. Ratkaisussa ei ole sisäänrakennettuja kannustimia kustannustehokkuuden aikaansaamiseksi. Lisäksi ratkaisu sementoi Suomeen uuden hallintorakenteen, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tästä hallintorakenteesta on tulevaisuudessa vaikea peruuttaa, vaikka sote-ratkaisu jouduttaisiin laatimaan uudelleen.

 

Kokoomuksen ei tule hyväksyä ehdotettua sote-uudistusta. On virheitä, jotka voi tehdä vain kerran. Perustelen seuraavassa näkemykseni. Teksti on pitkä, joten halutessasi voit hypätä suoraan johtopäätöksiin.

 

Suurten markkinat ja heikot kannustimet

 

Maakunnat tarjoavat palveluaan jatkossa liikelaitoksen tai yhtiön puitteissa. Yhtiöittämisvelvoitteesta luovuttiin perustuslakivaliokunnan kesällä antaman tuomion jälkeen. Perustuslakivaliokunnan päätös oli poliittisuudessaan omituinen. Mietinnöstä ei käy ilmi, miten yhtiöittämisvelvollisuus vaarantaisi yhdenvertaisuuden tai miksi maakunnan kokonaan omistama yhtiö olisi yhdenvertaisuuden kannalta huonompi kuin maakunnan liikelaitos. EU-oikeuden valiokunta kuittasi toteamalla, että EU-oikeus ei välttämättä edellytä yhtiöittämistä. Korkein hallinto-oikeus (KHO) ja lukuisat muut asiantuntijat ovat tästä eri mieltä.

 

Hallituksen tulisi tarkistaa mallin yhteensopivuus EU-oikeuden kanssa. KHO:n mielestä EU:n tulee selvittää, saavatko maakuntien liikelaitokset EU:n säädöksissä kiellettyä valtiontukea ja ovatko liikelaitokset ylipäätään taloudellisia vai ei-taloudellisia toimijoita. EU-oikeus on kansallisen lain yläpuolella. Jos arviota ei pyydetä, saattaa komissio puuttua Suomen terveydenhuoltojärjestelmään jälkikäteen.

 

Liikelaitos ei voi mennä konkurssiin eikä se maksa veroja. Sen kanssa kilpaillakseen on yksityisen yrityksen oltava mahdollisimman suuri. Suuruuden ekonomiaan tähdätään myös suoralla sääntelyllä ja sote-palveluiden rahoitusratkaisulla. Sote-keskusten korvaukset pohjaavat kapitaatiorahoitukseen. Kapitaatiokorvauksella tarkoitetaan kuukausittaista kiinteää korvausta, joka on sidottu sosiaali- ja terveyskeskukseen listautuneen asiakkaan vastuuaikaan. Kiinteän korvauksen lisäksi maakunta voi maksaa sote-keskukselle muita korvauksia suoriteperusteisesti ja kannustinperusteisesti sekä esimerkiksi syrjäisyyden perusteella. Suunnitelmissa on, että kaksi kolmasosaa tuottajien korvauksista määräytyisi kiinteästi.

 

Kapitaation suuruutta ei vielä ole päätetty, mutta se mitoitettaneen julkisen palvelutuotannon kustannustason mukaisesti. Yksityiset palveluntuottajat toimivat tehokkaammin kuin julkinen palveluntuotanto, jolloin ne pystyvät tuottamaan perustason palvelut annetulla kustannustasolla. Se edellyttää kuitenkin yksiköiltä laajaa asiakaspohjaa eli vastuuväestöä. Asiakassetelin ja henkilökohtaisen budjetin kautta rahoitetuissa palveluissa kysymys on riittävän suuresta määrästä palveluja. Pienillä toimijoilla ei ole mahdollisuuksia osallistua palveluntuotantoon itsenäisesti. Suurilla yksiköillä on mahdollisuus hankkia toimeentuloa muista lähteistä, esimerkiksi ohjaamalla potilaita erikois- ja lisäpalveluihin. Maakunta korvaa lisäpalvelut.

 

Henkilöstöön, tiloihin, tarvikkeisiin ja tukipalveluihin liittyvien velvoitteiden lisäksi palveluntuottajiin kohdistuu vaatimuksia hallinnollisiin ja palveluprosesseihin liittyen. Palveluntuottajille on asetettu raportointivelvoitteita, joiden täyttämistä lakiesityksen vaikutusarviointi pitää haasteellisena ilman “toiminnanohjausjärjestelmiä”. Myös kuuden kuukauden irtisanoutumisaika palveluntuottajaverkostosta sekä yksittäisen toimijan vastuu toiminnastaan aiheutuvista hoitokomplikaatioista korottavat alalle tulon kynnystä. Kuten millä tahansa toimialalla, monimuotoinen sääntely luo kilpailuetua suuremmille palveluntuottajille.

 

Myös maakunta voi asettaa tuottajille lisävaatimuksia palveluiden ja niiden saatavuuden osalta. Maakunnilla on yksipuolinen oikeus muuttaa ehtoja koskevaa hallintopäätöstään sekä suoran valinnan palvelujen ja asiakassetelillä annettavien palvelujen kanssa tehtävää sopimustaan. Tämä kasvattaa palveluntuottajien liiketoimintaan kohdistuvaa riskiä. Sääntelymahdollisuus antaa maakunnille mahdollisuuden suojella omaa palvelutuotantoaan kilpailulta.  

 

Kapitaatio saattaa johtaa laadun alentamiseen, alihoitamiseen ja potilaiden valikoimiseen.

Kustannusten siirtäminen perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon (ESH) on meillä tuttu ongelma. Kunta kantaa sairaanhoitopiirin rahoituksesta osavastuun, siinä missä yksityinen toimija ei vastaa erikoissairaanhoidon rahoituksesta lainkaan, tuotti sen maakunta tai yksityinen.

 

Yksityisillä toimijoilla on kannustin siirtää potilaita tutkimuksellisten ja hoidollisten toimenpiteiden osalta eteenpäin kahdesta syystä. Ensinnäkin, siirtämällä “vaikeat” potilaat eteenpäin, pidetään omat kustannukset hallinnassa. Ihmisiä saatetaan ohjata toimenpiteisiin kuten ortopedin suorittamiin leikkauksiin myös silloin kun kuntoutus ja tehokas fysioterapia tuottaisi paremman lopputuloksen. Toisekseen, asiakassetelimallilla yksityisillä toimijoilla on mahdollisuus tarjota omia ESH-palveluita erillistä korvausta vastaan.

 

Valinnanvapausmalli ei pienennä terveyseroja. Niiden hillitseminen terveyspalveluilla on muutenkin haastavaa, kun suurin osa terveyseroista johtuu tutkimusten mukaan ihmisten elintavoista ja elinolosuhteista. Malli ei kohdenna palveluja niille väestöryhmille, jotka niitä eniten tarvitsisivat, vaan lisää palvelujen käyttöä suhteellisen terveen väestön joukossa. Palvelujen käyttö kasvaa, mutta niiden vaikuttavuus huononee.

 

Sosiaali- ja terveydenhuollon yksityinen tuotanto on keskittynyt neljälle suurelle yritykselle. Tilastojen mukaan 95 prosenttia alan yrityksistä työllistää alle kymmenen henkeä, mutta näistä valtaosa on suurten yritysten alihankkijoita kuten ammatinharjoittajana toimivia yksityislääkäreitä. Joukossa on myös ammatinharjoittajina toimivia fysioterapeutteja. Uudistus ajaa nyt yrittäjänä toimivia lääkäreitä ja muita ammatinharjoittajia yhä enemmän terveysyritysten palvelukseen. Pienillä toimijoilla ei uudessa sote-ratkaisussa ole edellytyksiä itsenäiselle toiminnalle.

 

Mitä sitten? Eikö ole parempi, jos ihmiset saavat palvelunsa jatkossa suurista yksiköistä, kun se on tehokkaampaa? On eri asia pyrkiä tehokkaaksi suuryksikön tasolla kuin järjestelmätasolla. Ero on siinä, kuka käärii tehokkuudesta saatavan hyödyn. Esitetty sote-malli ei johda järjestelmätason tehokkuuteen. Valtion asettama pehmeä budjettirajoite yhdistettynä vaillinaiseen kilpailuun sen sijaan tulee veronmaksajille kalliiksi. Kilpailua ei käytännössä ole, jos markkinoilla on vain muutama toimija ja niiden rahoitus pohjaa pikemmin asiakasmäärään kuin hoitoon. Jos maksetaan potilaiden rekisteröitymisestä eikä potilaiden hoidosta, järkevä yritys pyrkii rekisteröimään potilaita eikä hoitamaan heitä. Se tarkoittaa liiketoiminnassa panostuksia markkinointiin asiakaslähtöisen hoidon sijaan.

 

Ehdotetussa mallissa ihmiset siirtyvät valinnanvapauden puitteissa laajemmin yksityisten tuottajien asiakkaiksi. STM:n arviossa noin neljäsosa siirtyy yksityiselle kolmen vuoden aikana, mutta luku on todennäköisesti ajan myötä paljon suurempi. On hyvin todennäköistä, että jopa 50-60 % ihmisistä siirtyy yksityisten asiakkaiksi. Tämä johtaa siihen, että maakunnille tulee rahoitusongelma. Ne joutuvat ohjaamaan yhä suuremman osan kapitaatiokorvauksista yksityisille toimijoille. Samalla ne joutuvat skaalaamaan omaa tuotantoaan alaspäin – jos eivät saa lisää rahoitusta valtiolta.

 

Valtiovarainministeriön ja Tilastokeskuksen laskelmissa maakuntiin siirtyvästä henkilöstöstä karkeasti arvioiden 40 % on jäämässä eläkkeelle 2030 mennessä. Tästä huolimatta maakunnat joutuvat todennäköisesti järjestämään yt-neuvotteluita, joiden seurauksena maakuntien 250 000 sote-työntekijästä vajaa kolmannes jouduttaneen irtisanomaan. Näistä yksityiset palkkaavat karkeasti noin puolet ja yli viisikymppiset jäävät työttömiksi ja odottelemaan eläkkeellepääsyä.

 

Tässä asetelmassa, ilman päinvastaisia kannustimia, maakunnat vetäytyisivät perusterveydenhoidon palveluista. Maakunnilla ei kuitenkaan ole syitä kutistaa omaa toimintaansa. Niiden kustannukset keskittyvät erikoissairaanhoitoon, johon ne toimivat vain osittain portinvartijoina. Maakunta arvioi asiakassetelien käytön. Sen on siitä huolimatta vaikea puuttua yksittäisiin hoitopolkuihin, joissa se ei ole osallisena. Kapitaatiomallissa on valta sillä taholla, jolla on oikeus tehtailla lähetteitä. Tuo valta on toimijoilla, jotka eivät itse vastaa niiden kustannuksista.

 

Entä ne säästöt?

 

Kellään ei ole käsitystä siitä, mitä nyt käsittelyssä oleva sote-uudistus maksaa. Tavoite on saavuttaa kolmen miljardin säästö sotemenojen perusuraan 2020-2030. Sotemenojen “perusura” on ennuste tulevien vuosien sotemenoista siinä missä laskennallinen säästöurakin. Julkisen rahoituksen piirissä olevien sotemenojen ennakoidaan kasvavan vuoteen 2030 mennessä nykytasosta 10 miljardia euroa. Suunnitteilla olevalla uudistuksella tavoitellaan ”vain” 7 miljardin euron kasvua. Säästö perustellaan sillä, että maakunnille ohjataan valtiolta vain sen verran rahaa. Valtiovarainministeriössä lasketaan sen varaan, että maakunnille asetettu budjetti sekä riittävä valtiolta tuleva ohjaus johtavat kustannuskehyksessä pysymiseen. Mikä voisi mennä pieleen?

 

Maakunnilla ei ole kannustimia panostaa tehokkaaseen rahankäyttöön. Niiden järjestämisvelvoite ja rahoitus on asetettu ylhäältä. Maakunnilla ei ole omaa budjettivaltaa, veronkantoa ja velkaantumisoikeutta. Jo nyt on tiedossa, että osa maakunnista on taloudellisesti niin heikkoja, ettei niillä ole pärjäämisen edellytyksiä. Hoitoketjujen järjestäminen edellyttää mittavaa hallintoa.

 

Maakunnille valittava poliittinen päätöksentekokerros ei auta asiaa. Maakuntavaaleissa ei voiteta teemoilla, joilla säästää valtion rahaa oman maakunnan kustannuksella. Poliitikkojen mahdollisuuksiksi “profiloitua” jääkin maakunnan palvelukirjon laajentaminen. Kuten millä tahansa ulkopuolisesta rahasta riippuvaisella toimijalla maakunnan kannattaa maksimoida kulunsa, jotta seuraavan vuoden määräraha olisi mahdollisimman suuri. Sillä ei ole syytä palauttaa rahaa valtiolle. Maakunnan liikelaitoksen budjetti perustuu pääosin tuotannon määrään ja valinnanvapaus luo kannustimen houkutella potilaita oman rahoituksen turvaamiseksi.

 

Valtio ei jätä maakuntia rahoittamatta, vaikkei ohjaus toimisikaan ja budjetti ylittyisi. Tätä kutsutaan pehmeän budjettirajoitteen ongelmaksi. Eli periaatteessa maakunnalla on ylhäältä asetettu budjetti, mutta käytännössä sitä kasvatetaan, jos tilanne sitä vaatii. Veronmaksaja joutuu pahimmillaan maksamaan palveluista moneen kertaan. Jos kehysbudjetoinnin kautta kokonaisrahoitus jää tarvetta pienemmäksi, joutuvat kuluja maksamaan omasta pussistaan sellaiset henkilöt, joilla siihen on mahdollisuus. Esimerkiksi vanhukset voivat joutua myymään omistusasuntojaan maksaakseen hoivasta. Käytännössä omasta hoidostaan maksavat ylimääräistä sellaiset ihmiset, jotka myös maksavat enemmän veroja.

 

Toistaiseksi on epäselvää vähentävätkö suunnitteilla olevat tietojärjestelmät yksittäisten toimijoiden hallinnointi- ja raportointitaakkaa. Raportoinnin ja tehottomuuden maksaa asiakas ja hintalappu on sitä suurempi, mitä pienemmille harteille kustannukset lankeavat. Terveydenhuollon tietojärjestelmät edellyttävät mittavia investointeja tuli sote-uudistus tai ei. On järkevää edetä yhtenäisen arkkitehtuurin suuntaan, jossa on rajapinnat erilaisille tietojärjestelmille.

 

IT-ratkaisujen kautta ei soten säästöjä kuitenkaan ole haettavissa ellei rahoitus- ja johtamisratkaisua muuteta radikaalisti. Tietojärjestelmien kehittymisen myötä viime vuosikymmeninä ei hoivatyön tuottavuus ole juuri noussut. On tärkeä erottaa mitattu tuottavuus todellisesta tuottavuudesta. Hoidon laatu ja tarkkuus parantuvat terveysteknologian myötä. Sen sijaan perusterveydenhoito on edelleen varsin työvoimavaltaista. Teknologia voi nostaa toiminnan tehokkuutta vain, jos on kannustin kasvattaa toiminnan tehokkuutta.

 

Paremman saatavuuden vuoksi hoitoonpääsy helpottuu. Tämä ei tietenkään ole asiakkaiden kannalta huono asia, mutta säästöä se ei tuo kuin siltä teoreettisilta osin, että aikaisemman vaikuttavuuden kautta säästytään erikoissairaanhoidon kustannuksilta. Sote-malliin on kuitenkin sisäänrakennettu kannustin siirtää asiakkaita eteenpäin kokonaisvaltaisen paneutumisen ja ennaltaehkäisyn sijaan. Parempi saatavuus tarkoittaa palveluiden laajempaa käyttöä, mikä ainakin lyhyellä tähtäimellä kasvattaa kustannuksia sen sijaan että se toisi säästöä. Kapitaatiokorvaus mitoitetaan julkisen tuotannon mukaan. Tehokkaammasta tuotannosta syntyvät säästöt eivät siirry veronmaksajille.

 

Mallissa verorahoitteisten terveyspalveluiden piiriin siirtyy sellaisia asiakkaita, joiden osalta rahoitus on toistaiseksi hoitunut osin tai kokonaan erillisrahoituksella. Sote-uudistuksen yhteydessä sairaanhoidon Kela-korvaukset poistuvat. Työterveyspalveluiden asiakkaat siirtyvät laajemmin julkisrahoitteisen valinnanvapauden piiriin. Potilaiden ja työnantajien aiemmin itse maksama osuus siirtyy veronmaksajien kustannettavaksi. Hammashoito, gynekologi- ja silmälääkäripalvelut ovat pitkälti olleet potilaiden itse maksamia. Näitä palveluita siirretään valinnanvapauden piiriin siirtymäajan puitteissa. Samalla muuttuvat kannustimet: järjestämisvastuuta siirretään asiakkaalta maakunnalle. Edellinen käyttää omia rahojaan (joskin Kelan ja muiden vakuutusten tukemana), jälkimmäinen valtion rahoja. Tämä ero on keskeinen, kun pohditaan kannustimia kustannustehokkuuteen.

 

Johtopäätös

 

Kokoomus ei voi tukea sote-ratkaisua, joka on ongelmallinen EU-oikeuden näkökulmasta, joka uhkaa nostaa verorasitusta, keskittää terveysmarkkinoita kilpailun ja siten asiakkaan kustannuksella, asettaa korkean kynnyksen yritysten markkinoillepääsylle ja luo uuden hallintorakenteen, josta on haittaa kustannusten hillinnässä ja tehokkaiden hoitopolkujen järjestämisessä. Haluaisin nähdä sen päivän perustuslakivaliokunnassa, kun maakunnista haluttaisiin päästä taloudellisista syistä eroon.

 

Todellinen valinnanvapaus edellyttää tarpeeksi laajoja sote-markkinoita, tehokasta integraatiota sekä yhden kanavan rahoitusta. Olen kirjoittanut sen puolesta, että meillä olisi perusterveydenhoidossa ja elektiivisissä palveluissa valtakunnallinen raha seuraa asiakasta -malli, jonka rahoittaisi Kela. Tarvittava korvausjärjestelmä on jo olemassa ja järjestämis- ja rahoitusvastuu kulkisivat käsi kädessä. Jälkimmäinen ulottuisi myös lääkkeisiin. Nykyisessä ja hallituksen esittämässä sote-mallissa lääkäri voi määrätä lääkkeitä Kelan piikkiin, silloinkin, kun niitä ei välttämättä tarvita. Lääkärillä ei myöskään ole kannustinta katsoa sen perään, että asiakas tosiaan käyttää saamansa lääkkeet.

 

Kela-korvaukset säilyttämällä ja niiden korvaustasoa vaiheittain lisäämällä saataisiin aikaan sote-arkkitehtuuri, joka kehittyy spontaanisti parhaiden käytäntöjen ja kilpailun kautta. Järjestämisvastuuta siirrettäisiin ajan myötä kunnilta valtiolle ja ihmisille itselleen. Se vie aikaa, mutta niin vie myös ehdotetun mallin toteuttaminen ilman että se johtaa toimivampaan lopputulokseen. Revoluution sijaan on tehtävä tilaa evoluutiolle. Se tarkoittaa innovatiivisia tapoja käyttää hyväksi teknologiaa ja tilaa yksilöllisille hoitopoluille.

 

Suomessa on esimerkkejä sote-integraation toteuttamisesta kustannustehokkaalla tavalla, kuten Eksote ja Siun sote -mallit. On myös esimerkkejä toimivista kokonaisulkoistuksista, vaikkeivat ne markkinoita avaakaan. Mikäli esitetystä maakunta-sote-mallista luovutaan, kunnilla olisi jälleen tilaa lähteä kehittämään uusia ratkaisuja – yhä leveämmille hartioille. Kunnat voisivat halutessaan siirtää soten rahoituksen ja järjestämisen suoraan valtiolle; silloin kunnan asukkaille luotaisiin kapitaatiopohjainen terveystili Kelaan ja mahdollisuus käyttää palveluita lähikunnissa yksityisen tai julkisen tuottamana. Siirryttäisin kohti yhden luukun palveluperiaatetta.

 

Sote-alue olisi valtakunnallinen. Lähipalvelut saisi läheltä, mutta erikoistuneita toimenpiteitä varten potilas voisi valita parhaan tuottajan koko maasta. Mitä erikoistuneempi palvelu, sitä keskitetympi toiminto. Esimerkiksi valtakunnallisesti riittäisi muutama “tekoniveltehdas”. Kun puhutaan ihmistä kerran elämässä kohtaavasta, mutta terveyden ja elämänlaadun kannalta ratkaisevasta toimenpiteestä, on potilailla valmius liikkua palvelun perässä jopa satoja kilometrejä. Laajan päivystyksen sairaaloita maassa olisi ehdotetun mukaisesti 12.

Sote-esitys heikentää asiakkaan valinnanvapautta nykyisestä

Sote-lakien käsittely eduskunnassa on alkanut. Seuraavan parin kuukauden aikana lait käydään perusteellisesti läpi valiokunnissa. Pari viikkoa sitten julkaisemaani maakunta- ja sote-kritiikkiin on tullut jonkin verran palautetta. Aion käydä sitä tulevassa kirjoitussarjassa läpi. Vastaan muun muassa virkamiesten (Nerg & Hetemäki), Hiilamo ym. sekä Suomen yrittäjien ulostuloihin.

 

Tässä kirjoituksessa:

  • VM:n laskelmissa väärä lähtöluku

  • Sote-uudistus kaventaa ihmisten valinnanvapautta nykyisestä

  • Soten kaatuminen tarkoittaisi nykymallin evoluutiota, ei uutta “super-ratkaisua”

 

VM:n laskelmissa väärä lähtöluku

 

Sote-uudistuksen kuuluisa kolmen miljardin säästö ja sen laskutapa selviää Valtiovarainministeriön (VM) julkaisemasta materiaalista. Maakuntien rahoitus vuonna 2020 on mitoitettu samaksi kuin julkisen tuotannon vuosina 2017/2018 toteutuneet kustannukset. Sen pohjalta on julkaistu alustavia maakuntakohtaisia laskelmia, jotka ovat nyt eduskunnan käsittelyssä. VM on laskenut mallin tuottavan vuonna 2029 kolmen miljardin säästön perusuraan, joka on laskettu kasvattamalla nykyisiä julkisia sote-menoja vuosittaisella 2,4 % reaalisella kasvulla. Uudistuksella lasketaan saavutettavan pienempi kasvu: vuosittain 0,9 %. Jos siis halutaan selvittää miltä osin sote-säästön suuruusluokka pitää paikkansa, on merkitystä sekä lähtöluvulla, että sille oletetulla kasvuprosentilla.

Kuten diasarjasta käy ilmi (Sote-menot 2016 – 2030), VM käyttää laskelmiensa peruslukuna 19 miljardia euroa eli nykyistä julkisen tuotannon kustannusta. Se on VM:n molemmassa skenaariossa sama; eli perusurassa (nykyjärjestelmä) sekä tavoiteurassa (uudistus). Ongelma on kuitenkin se, ettei lähtöluku todellisuudessa ole sama, sillä uudistuksen myötä osa yksityisrahoitteisesta terveydenhoidosta siirtyy julkisrahoitteiseksi. Erityisesti työterveyshuollosta ja nykyisin yksityisesti rahoitetuista palveluista siirtyy asiakkaita valinnanvapauspalveluiden piiriin. Toisin sanoen, osa yksityisestä suorasta tai vakuutusmuotoisesta rahoituksesta siirtyy valtion rahoitettavaksi. Yli miljoona työterveydenhuollon piiriin kuuluvaa työntekijää oli vuonna 2015 yksityisen lääkärikeskuksen asiakas. VM:n laskelma ei huomioi tätä.

 

Terveysmarkkinoista tulee suurten temmellyskenttä

 

Markkinataloutta arvostavien ihmisten pitäisi olla huolissaan esitetystä sote-mallista. Se ei paranna, vaan heikentää ihmisten valinnanvapautta nykyisestä. Kun kilpailu suppenee, heikkenee laatu annetulla kustannustasolla.

Markkinoilla tunnetaan sellainen käsite kuin syrjäyttämisvaikutus (“crowding out effect”). Se tarkoittaa sitä, että jos markkinoilla on yksi tai useampi julkisen tuen vuoksi erityisessä asemassa oleva palveluntarjoaja, muiden palveluntarjoajien on hankala tai mahdoton tarjota samaa palvelua asiakkaille, vaikkei sitä olisi erikseen laissa kielletty. Palveluntarjoajien määrä pienenee. Pieniä lääkäriyrityksiä ei 10 vuoden toimintahorisontilla todennäköisesti enää ole. Se ei johdu niinkään Kela-korvausten poistumisesta – joiden taso on jo nykyisin erittäin pieni – vaan syrjäyttämisvaikutuksesta.

Maakunnan liikelaitos nauttii konkurssisuojaa, jonka vuoksi sen asema markkinoilla on turvattu. Myös yksityiset sote-keskukset pääsevät tulevaisuudessa osin suojattuun asemaan. Ne saavat kapitaatiokorvausten muodossa eräänlaista yritystukea, joka pitää niiden perustoiminnan pystyssä. Tämä huomio on tärkeä myös EU-oikeuden näkökulmasta. Kilpailuneutraliteettiin vaikuttavat myös monet muut tekijät kuin julkisen liikelaitoksen konkurssisuoja, mutta palaan siihen toisessa kirjoituksessa. (Näin sivuhuomiona. Meidän pitäisi olla huolissamme kilpailuneutraliteetista myös ihan omista syistä eikä pelkästään EU:n näkökulmasta. Tiedän, että ajatus on suljettujen toimialojen Suomessa eksoottinen.) Vaikka minua ovat lähestyneet lukuisat terveysalan pk-yrittäjät jakaakseen huolensa mallin suhteen, ovat yrittäjäjärjestöt tukeneet esitettyä ratkaisua. Yrittäjäjärjestöt eivät luonnollisesti vastusta muitakaan yritystukia tai liiketoiminnan kasvattamista verorahoilla, vaikkei lisääntynyt bisnes jakautuisikaan kovin tasapuolisesti. Silti on tärkeä kuulla koko toimialaa.

Jokainen joka on joskus pyörittänyt minkäänlaista yritystä tietää, että vaikeinta ja samalla kalleinta on asiakkaiden hankinta. Asiakashankintaan panostetaan toki jatkossakin, sillä se – riittävä määrä kirjautuneita asiakkaita – ratkaisee sote-keskuksen elinkelpoisuuden. Kun asiakas kirjautuu sote-keskukseen kapitaatiokorvauksellaan, ensimmäinen vaihe on suoritettu. Asiakas on astunut kynnyksen yli. Tuo asiakas ei jatkossa käytä enää muiden lääkäriasemien palveluita, joista osa on niin pieniä, ettei niistä ole sote-keskuksiksi.

Eduskunnassa on määrä keskustella siitä, mitä kaikkia palveluita perusterveydenhuoltoon ja sote-keskuksille jatkossa luetaan. Esimerkiksi sosiaalihuollon henkilökunnan vaatimuksen osalta voidaan vielä vaikuttaa. Mitä suurempi tehtäväkirjo, sitä enemmän se rajaa pieniä toimijoita ratkaisun ulkopuolelle. Myös virkamiesten (Hetemäki & Nerg) esittämä mahdollisuus maksattaa osa erikoissairaanhoidon menoista lähettävällä sote-keskuksella tarkoittaa sitä, että sote-keskuksen on oltava suuri. Maakunta voi toki valvoa lähetteitä (Hetemäki & Nerg), mutta se maksaa. Jos maakunta haluaa arvioida onko potilaalla todellinen erikoissairaanhoidon tarve, sen pitää käytännössä tutkia potilas uudelleen. On selvää, ettei tämä sujuvoita hoitoketjua tai tee siitä edullista.

 

Kohti monopolistisia terveysvakuutusmarkkinoita

 

Ehdotetussa ratkaisussa perusterveydenhuollon jonot uhkaavat siirtyä erikoissairaanhoidon puolelle, kuten Martti Kekomäki on todennut. Se on astetta vakavampi asia. Erikoissairaanhoito on luonteensa vuoksi moninkertaisesti kalliimpaa kuin perusterveydenhoito. Lisääntyvä kysyntä nostaa hintoja. Erikoissairaanhoidon jonojen purkaminen on kalliimpaa kuin perusterveydenhuollon. Maakunnat käyttävät erikoispalveluissa ensin oman kapasiteettinsa ennen kuin ne lähtevät ostamaan palvelua muualta. Silloin valta on muutamalla palveluntarjoajalla, jotka hinnoittelevat palvelunsa asiaankuuluvalla tavalla. Hinnat nousevat.

On hyvin todennäköistä, että sote-keskukset lähtevät tarjoamaan asiakkailleen maksullisia lisäpalveluita ja niitä varten vakuutuksia, joiden puitteissa asiakas pääsee jonottamatta kyseisen yhtiön tarjoamaan erikoissairaanhoitoon. Kun asiakas on saatu ovesta sisään, hänelle on helpompi myydä lisäpalveluita. Palvelutarjonta keskittyy terveysjäteille ja tulevaisuudessa myös vakuutus- ja finanssijäteille, kuten viimeaikainen kehitys on osoittanut.

Ohituskaistan ottavat he, joilla on siihen varaa. Ohituskaistassa ei sinänsä ole mitään pahaa, jos ymmärtää, ettei sellaista sosialismia ole olemassakaan minne markkinoita ei syntyisi. Markkinat palvelevat ihmisten tarpeita. Sen sijaan täytyy ymmärtää, että ne elementit joiden vuoksi nykyistä järjestelmää kutsutaan “eriarvoistavaksi” (Hiilamo ym.) eivät suinkaan katoa esitetyssä ratkaisussa. Sen sijaan on huomionarvoista, että ihmisten valinnanvapaus rajoittuu terveyspalveluiden puolella tulevaisuudessa pienempään määrään toimijoita. Voidaan puhua myös “lukkiutumisilmiöstä”, jossa potilas jää vakuutuksen vuoksi yhden palveluntarjoajan asiakkaaksi.

Pienille paikkakunnille ei yksityistä sote-keskusta synny lainkaan. Keskisuurilla paikkakunnilla yksityisen toimijan kirittäjänä toimii liikelaitos eikä toisinpäin. Suurilla paikkakunnilla on valinnanvapaus voimissaan jo nykyisin. Esimerkiksi Espoossa voi nykyisin mennä julkiseen tai ulkoistettuun terveyskeskukseen. Omilla rahoilla tai vakuutuksen puitteissa voi käyttää minkä tahansa lääkärikeskuksen palveluita. Vaikka yrityskaupat käyvätkin kuumina, on nykyisin vielä olemassa pieniä ja keskisuuria lääkärikeskuksia, markkinoilletulo on vaivatonta ja asiakkailla on valinnanvaraa.

Fysioterapia- ja hoivapalveluissa voivat jatkossa myös pienet toimijat osallistua markkinoille (henkilökohtainen budjetti ja asiakasseteli), mikäli maakunnat onnistuvat palveluohjauksessa. Se on hyvä asia ja olen samaa mieltä mm. Suomen Yrittäjien kanssa. Sama asia saadaan tosin aikaiseksi jo nykyjärjestelmässä. Monet kunnat ja kuntayhtymät tarjoavat palveluseteleitä. Ei ole syytä epäillä, etteikö näin toimittaisi myös jatkossa. Ihmiset toivovat vaihtoehtoja, ja erityisesti vanhustenhoidossa ei julkinen palveluntuotanto täytä nykyisellään sille asetettuja tavoitteita. Muutenkin on omituista, että ratkaisussa sosiaali- ja terveyspuoli niputetaan, vaikka vain kymmenesosa ihmisistä tarvitsee molempia. 

 

Mitä sitten, jos esitys kaatuisi?

 

Moni keskustelija on sitä mieltä, että on hyvä tehdä jotain, koska pienikin uudistus on parempi kuin ei uudistusta lainkaan. Kuulin samaa argumenttia hallituskauden alussa kilpailukykysopimuksen solmimisen yhteydessä. Ihan samalla tavalla kuin tuolloin, nyt ei oteta "pientä askelta oikeaan suuntaan”, vaan harppaus väärään. Kyse ei ole siitä, että pitäisi toteuttaa jokin “Lepomäen malli” tai suuri kokonaisuudistus, jolle ei löydy poliittista konsensusta. Ei. Kyse on siitä, että annettaisiin nykytilanteen kehittyä. Täydellistä sote-ratkaisua ei ole olemassakaan, joten kyse on pikemmin riskitason valinnasta. Verorahoilla ei pitäisi ottaa nyt esitetyn uudistuksen kokoista riskiä, erityisesti kun kukaan ei enää puhu siitä, että se edes perustapauksessa säästäisi rahaa. Suomen sote-menot ovat kansainvälisessä vertailussa hyvin maltilliset.

Monet hallituksen esityksen mukaiset tavoitteet toteutuvat jo nyt useissa kuntayhtymissä ympäri maata. Kehitys jatkuisi samaan suuntaan myös ilman maakunta-sote-uudistusta, sillä suuri osa Suomen pienistä kuntatoimijoista on yksinkertaisesti liian pieniä. Päinvastoin, on sääli lähteä rikkomaan Eksoten, Siun soten ja suurten kaupunkien ratkaisuja sen vuoksi, että halutaan näennäisesti samanlainen ratkaisu ympäri maata, vaikka alueet ovat lähtökohtaisesti täysin erimitallisia. Nykymallin evoluutio vie toki aikaa, mutta nyt kaavailussa olevalle jättiuudistuksellekin on odotettavissa 10 vuoden siirtymäaika. Esimerkiksi Siun sote polkaistiin pystyyn alle kahdessa vuodessa.

Monet ihmiset viittaavat nykymallin kehitykseen laatusanalla “villi”, kuten Hiilamo ym. sunnuntain HS:ssa. Jos ei perusta kilpailun päälle alunperinkään, ymmärrän käsitteen. Sen sijaan meille kaikille muille pitäisi olla selvää, että kilpailu on aina “villiä”, jos sen annetaan toimia. Jos halutaan ihmisille valinnanvapautta ja kehittää järjestelmää parhaaseen mahdolliseen suuntaan, se tapahtuu aina kehitysprosessina. Evoluutio on “villiä”, mutta revoluutio sitä vasta onkin. Markkinoita ei voi suitsia; mutta mitä haitallisemmat kannustimet niille antaa, sitä haitallisempaan suuntaan ne kehittyvät. Markkinoiden keskittäminen ei palvele ihmisten etua pitkällä tähtäimellä.
 

Ehdotettu malli ei ole parannus

 

Terveystaloustieteilijöiden mukaan toimiva sote-ratkaisu täyttää kaksi keskeistä vaatimusta: 1) rahoittaja ja järjestäjä kulkevat käsi kädessä ja 2) järjestäjä ja tuottaja ovat erillään. Esitetyssä mallissa kumpikaan ehto ei täyty ja molemmat kriteerit heikkenevät nykyisestä, vaikka sekään ei ole täydellinen. 1) Maakunta (järjestäjä) käyttää valtion rahaa ja 2) maakunta osallistuu palvelutuotantoon myös itse. 

Jotkin asiantuntijat, jotka suhtautuvat kriittisesti sote-malliin puolustavat sitä nyt sillä perusteella, että “uudistus on pitkällä”. Uponneilla kustannuksilla ei pidä koskaan perustella tulevaisuuteen katsovaa muutosta. Myöskään poliittisen järjestelmän uskottavuus ei parane sillä, että tehdään voimalla. Toiset puhuvat siitä, että kyseessä on raamilaki, jossa toimeenpano ratkaisee. Aivan sama perustelu voidaan käyttää nykyjärjestelmästä: raamilaki, jossa toimeenpano ratkaisee. Ratkaiseva ero näiden kahden raamilain välillä on kuitenkin se, että uudessa esityksessä järjestelmän kannustimet heikkenevät, mikä johtaa nykyistä mallia heikompaan tilanteeseen niin potilaan, maksajan kuin päätöksenteon kannalta. 

On huomattava, etteivät maakunta-sote-ratkaisun riskit poistu sittenkään kun EU-notifiointi on tehty ja toiminta on jo pitkällä. Mikä jää, ovat maakunnat, sen sijaan sote-ratkaisua joudutaan sopeuttamaan ajan mukana. Toimeenpanon varaan laskevat myös virkamiehet ja lukuisat henkilöt, jotka tunnistavat esityksen riskit, mutta haluavat viedä sitä eteenpäin. Toimeenpano on jatkossakin politiikkaa – paitsi valtion, myös maakunnan tasolla. Julkinen valta vastaa lopulta aina siitä, että ihmiset pääsevät hoitoon, oli toteutusmalli mikä hyvänsä. Veronmaksaja maksaa myös mallin epäonnistumisen.

SOTE-uudistuksen rahoitusleikkuri osuu pahasti Uudenmaan nuoriin ja horjuttaa myös turvallisuutta

Viime aikoina alaikäisen tekemät henkirikokset ja väkivalta ovat herättäneet laajaa keskustelua nuorisorikollisuudesta ja nuorten mielenterveysongelmista sekä syrjäytymisestä. Tilanteessa, jossa nuorten syrjäytyminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä väkivaltainen käyttäytyminen ovat kasvussa, sote-uudistuksen…

Sote: rakennetaan hyvän päälle!

Toiveeni tulevalle hallituskaudelle on: ei edes yritetä tehdä sote-uudistusta, vaan kehitetään nykyisestä kuntapohjaisesta sotesta parempi, ajan ja älyn kanssa!

Sosiaali- ja terveydenhuollon ja maakuntauudistus kaatui eduskunnassa odotetusti. Hyvä niin. Esitetty uudistus ei olisi hillinnyt kustannuksia, eikä se olisi lisännyt tosiasiassa asiakkaiden valinnanvapauttakaan. Neljä vuotta sitten olimme vaalikauden lopussa vastaavassa tilanteessa. Perusnäkemykseni ei ole muuttunut: Sotea kehitetään parhaiten kuntapohjaisesti, nykyjärjestelmän pohjalta ilman koko järjestelmän kertaremonttia. 

Ensinnäkin meidän on luovuttava suunnitelmatalouden aikaisesta ajatuksesta, että maailma – tai edes sosiaali- ja terveyspalvelut – pistettäisiin keskusjohtoisesti kerralla kuntoon. Ei ole olemassa jättiuudistusta, joka siirtäisi meidät kurjuuden ajasta “ennen sote-uudistusta” auvoiseen aikaan “sote-uudistuksen jälkeen”.

Ruotsi toteutti oman sote-uudistuksensa valinnanvapausmalleineen vuonna 2010, mutta sote oli silti iso teema viime syksyn vaaleissa. Hoitojonot ovat pidentyneet Ruotsissa, ja sote-menot ovat kasvaneet nopeammin kuin meillä. Paradoksaalista kyllä, Health Powerhousen tuoreessa tutkimuksessa esitellään Suomea esimerkkinä maasta, jossa hoitojonoja on saatu lyhennettyä. Sellaista kuin täydellinen tai valmis sote-järjestelmä ei maailma tunne.

Sote on prosessi: ihmisten tarpeet muuttuvat, alueet elävät, elintaso kasvaa, lääketiede kehittyy, teknologia ottaa loikkia eteenpäin. Ei lukkiuduta menneeseen tapaan tehdä asioita. Tulevan hallituskauden osalta tämä periaate tarkoittaa, että kehitetään lainsäädäntöä ja johtamista siellä, missä tarve on. Suomen sote-järjestelmä on nykyisellään kansainvälisesti arvioiden kustannustehokas.

Tavoitteena pitää olla sote, joka pitää ihmiset nykyistä paremmin terveinä –  ja saattaa heidät tarvittaessa terveiksi – riippumatta sosioekonomisesta asemasta ja asuinpaikasta. Tarvitsemme soten, joka tarjoaa ihmisille mahdollisimman yksilöllistä hoivaa, silloin kun omat voimat eivät riitä. Sote-ratkaisun on tehtävä tilaa alueiden luontaiselle kehitykselle: kaupungistumiselle, liikkumistapojen muuttumiselle sekä teknologian mahdollistamalle palvelumurrokselle. Tässä oma ajatukseni askelmerkeiksi tuleville vuosille:

  1. Hallinto: alhaalta ylöspäin

  2. Hoivaa: Palvelusetelilainsäädäntö ja vanhuspalvelulaki

  3. Terveyspalveluihin parempi saatavuus

  4. Tieto johtamaan asiakaslähtöistä kehitystä

 

1. Hallinto: Alhaalta ylöspäin

Erikoissairaanhoidossa jokaisen kunnan on oltava mukana kuntayhtymässä. Monella yhteistoiminta-alueella on yhdistetty myös perusterveydenhoito ja sosiaalipalvelut saman katon alle. Lainsäätäjän ei tule lukita hallintorakennetta ennalta, vaan annetaan sen kehittyä spontaanina prosessina alueiden ja ihmisten tarpeista käsin. Suuri osa olemassa olevista yhteistyöalueista jatkaa ja uusia syntyy. Palvelut osin tai kokonaan integroiva yhteistoiminta jatkuu tai tiivistyy siellä, missä sille on eniten tarvetta.

Optimaalinen vastuuväestö vaihtelee palvelun mukaan. Jos ihminen kohtaa jonkin operaation kuten lonkkaleikkauksen kerran elämässään, hän on valmis matkustamaan sitä varten – pääasia että toimenpide toteutetaan ensiluokkaisesti. Sosiaalipalveluissa taas on oltava lähellä; kouluissa, lastensuojelussa ja tukemassa päihdehuollon asiakkaita takaisin normaaliin elämään. Jäykät hallintorakenteet eivät saa estää ihmislähtöistä palveluarkkitehtuuria.

Valtio voi tulevaisuudessa vauhdittaa yhteistoiminta-alueiden syntymistä säätämällä uuden Paras-lain. Nykyisin se velvoittaa kunnat tai yhteistoiminta-alueet järjestämään sote-palvelut riittävällä, vähintään noin 20 000 asukkaan väestöpohjalla. Väestöpohjavaatimusta voidaan nostaa. Myös valtionosuuksien maksuperusteita voi käyttää hyväksi kuntien kannustamiseen laajempaan yhteistoimintaan. Ensisijaisesti pitää kuitenkin nojata kuntien omaan päätöksentekoon ja jättää niille tilaa järjestää palvelut kuntalaisten toivomalla tavalla.

Suomen sote-menoja nostavat lähivuosina sekä erikoissairaanhoito että vanhusten hoiva. Terveysmenot ovat suurimmillaan yli 70-vuotiailla ja nuo kustannukset (sisältäen pitkäaikaishoivan) ovat moninkertaiset suhteessa perusterveisiin työikäisiin ihmisiin. Siksi kaikki hinta-laatu-potentiaali pitää pyrkiä hakemaan näistä palveluista. Euroille on saatava parempaa vastinetta ja se edellyttää myös asiakaslähtöisen kilpailun hyödyntämistä siellä missä mahdollista. Seuraavassa ajatuksia siitä, miten sekä hoiva- että terveyspalveluita voidaan parantaa.

2. Sosiaali- ja hoivapalveluihin palvelusetelit ja henkilökohtaiset budjetit

Helsingin Sanomien keräämien tietojen mukaan lähes kaikille puolueille käy palvelusetelien ja henkilökohtaisen budjetin tuominen lainsäädäntöön. Asiakas ei olisi kunta, vaan hoivapalvelussa oleva ihminen. Hoivapalveluiden arvioinnissa asiakkaat ja heidän lähipiirinsä ovat korvaamattomia asiantuntijoita. Asiakkuus tarkoittaa sitä ratkaisevaa asiaa, että palveluntarjoajan prioriteeteissa ihminen nousisi tärkeimmäksi. Se lisäisi ihmisen ja läheisten vaikutusvaltaa ja siten myös potilasturvaa. Esimerkiksi muistisairasta vanhusta ei tarvitsisi pitää vanhassa kotikunnassaan kaukana läheisistä, vaan hänet voisi palvelusetelin avulla tuoda lähelle lapsia ja lastenlapsia. Heikon hoivapaikan voisi vaihtaa parempaan.

Hallitus käynnisti vielä viimeisinä tekoinaan vanhuspalvelulain kokonaisuudistuksen valmistelun. Hyvä! Työtä pääsee tuleva hallitus soveltamaan vielä kuluvan vuoden aikana. On tärkeää huomata, ettei selvitys- ja uudistustarve koske ainoastaan viime aikoina otsikoissa ollutta ympärivuorokautista hoitoa, vaan yhtä lailla pitkälti aliresurssoitua kotihoitoa ja omaishoitoa. Hoivassa on tehtävä tilaa ihmisten hoitoisuudelle, joka saattaa vaihdella jopa päivittäin. Hoitajien työpäivä ei kuitenkaan saa mennä pelkästään kuntoarviointiin ja lomakkeiden täyttämiseen. Vanhuspalvelulain uudistamisen yhteydessä voitaisiin säätää hoivatakuu, joka tarkoittaisi nykyistä sitovampia määräaikoja ikäihmisille sopivaan hoitopaikkaan pääsyssä.

Paljon palveluita tarvitseville ihmisille voidaan luoda henkilökohtainen budjetti ja sen rinnalle henkilökohtainen palvelujärjestäjä. Se paitsi säästää rahaa, myös auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti, yksilöllisesti ja tulevaisuudessa entistä ennakoivammin.

3. Terveyspalveluihin parempi saatavuus

Kunnille ja kuntayhtymille on luotava mahdollisuus panostaa ennaltaehkäisyyn ja perustason palveluihin, jotta ihmiset saavat oikea-aikaista hoitoa ja erikoissairaanhoidon kuormalta vältytään. Kannustin on olemassa: erikoissairaanhoito ja jonot tulevat kalliiksi. Terveyskeskuksessa käynnin pitää sujua tulevaisuudessa yhtä vaivattomasti kuin kävisi kampaamossa. Merkittävä osa palveluista on hoidettavissa myös etänä. Perusterveydenhuollon pullonkauloihin saadaan helpotusta suurempien yhteistoiminta-alueiden ja paremman tietojohtamisen kautta.

Monituottajamallilla voi nykylainsäädännön puitteissa hakea tehokkuutta ja laatua palveluihin. Esimerkiksi Espoo on ulkoistanut osan terveyskeskuksistaan. Asiakas on voinut vuonna 2010 voimaan tulleen terveydenhuoltolain puitteissa valita itselleen parhaan terveysaseman. Kilpailu edistää parhaita toimintatapoja: asiakas päättää.

Perusterveydenhuollon jonoja voidaan purkaa myös lisäämällä terveyskeskuslääkäreitä, heidän työaikaansa tai nostamalla Kela-korvauksia. Kelan sairausvakuutuskorvausten pienentäminen on viime vuosina vähentänyt erityisesti pienituloisten mahdollisuutta käyttää yksityislääkäreiden palveluita. Kela-korvausten käyttö yksityisen sairaanhoidon osarahoituksessa on yleistä kaikissa tuloluokissa. Vuosina 2013–2015 koko väestöstä 29 prosenttia kävi vähintään kerran yksityislääkärissä.

Tulevalla kaudella on hyvä selvittää myös kilpailun toteutuminen hoiva- ja terveyspalveluissa ja laatia toimenpidelista, joilla parannetaan asiakkaan asemaa terveyspalvelumarkkinoilla.

Pidemmällä tähtäimellä voisimme luoda kaikille Kelaan terveystilin, joka mahdollistaa yksilökohtaisen integraation, henkilökohtaisen budjetoinnin ja ennen muuta, ennakoivan ja osallistavan vastuun omasta terveydestä. Siihen olisivat liitettävissä myös Kelan korvaamat lääkkeet. Se on keskeistä, kun haetaan kokonaisvaltaista vaikuttavuutta: suomalaisilta jää vuosittain käyttämättä 100 miljoonan euron edestä reseptilääkkeitä.

4. Tieto johtamaan asiakaslähtöistä kehitystä

Maakunta-sotella tavoitellut säästöt oli viime kädessä saavutettavissa lähinnä tietojärjestelmistä ja niiden nykyistä paremmasta soveltamisesta työn johtamisessa ja organisoinnissa. Tämä säästöpotentiaali ei katoa maakunta-soten kaatumisen myötä minnekään. Parannetaan kansallista ”runkoverkkoa” kuten Kanta-palvelua ja palveluväylää, ylläpidetään joustavia rajapintoja ja panostetaan toimiviin tietojärjestelmiin. Kansallinen sosiaali- ja terveystietopohja on tulevaisuudessa avainasemassa. Se on tietovaranto, jota voidaan hyödyntää hoidon ja hallinnon suunnittelussa (esimerkiksi THL:n tietoikkuna).

Manner-Suomen sairaanhoitopiirit, soteyhtymät ja muutama suurempi kaupunki ovat sitoutuneet yhteiseen Una-hankkeeseen, jonka tarkoitus on luoda kansallisen sote-tietojärjestelmäekosysteemin kova ydin. Sitä rakennetaan järjestelmäntoimittajasta riippumattomaksi (hyvä!) ja vaiheittain kehitettäväksi.

Eduskunta hyväksyi juuri niin sanotun toisiolain, lain sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä. Sen myötä sosiaali- ja terveydenhuollossa tallennettuja asiakastietoja voidaan käyttää joustavasti ja turvallisesti erilaisissa laissa sallituissa käyttötarkoituksissa kuten tietojohtamisessa ja kehittämis- ja innovaatiotoiminnassa.

Jonain päivänä emme puhu enää sote-alueiden tai valtion järjestämisvastuusta, vaan mahdollistamme jokaiselle oman henkilökohtaisen sote-järjestäjän – riippumatta lompakon paksuudesta. Tekoäly mahdollistaa yksilölliset ja ennen kaikkea ennakoivat hoitosuunnitelmat. Mikä parasta, kun automaatio lähitulevaisuudessa valtaa myös palvelut, niiden rajakustannus ja siten hinta laskee. Hoivapalveluissa työskentelevät ihmiset voivat keskittyä rutiinitöiden sijaan siihen, mikä on meille luontaista: olemaan läsnä. Se pelastaa hyvinvointivaltion; ei se, kuinka monta sote-aluetta meillä sinä päivänä Suomessa on.

 

0

Sisällön loppu

Sisällön loppu