Pitääkö epämääräiset in house -hankinnat hyväksyä?
Hankintalaki edellyttää julkisten hankintojen kilpailuttamista. Tällaisia hankintoja ovat esimerkiksi kuntien ja hyvinvointialueiden tekemät tavara-, palvelu-, ja rakennushankinnat. Kilpailuttaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja vaivatonta ja vaatii asiantuntemusta, aikaa ja rahaa.
Olemme saaneet pian vuoden seurata uutisia siitä, kuinka Helsinki on ajautunut ennennäkemättömään palkanmaksusotkuun, jolle ei vielä näy loppua. Sotku alkoi siitä hetkestä, kun kaupunki otti palkanmaksussa käyttöönsä järjestelmän, jonka se oli hankkinut ilman kilpailutusta, ns. in house -hankintana.
Kilpailutusta ei tarvitse tehdä, jos hankinnan tekee in house -hankintana omalta sidosyksiköltään, kuten yhtiöltä, jota kunta tai hyvinvointialue omistaa. Omistajaksi pääsee tietysti pienimmillään ostamalla yhden osakkeen.
Helsingin osuus käyttämästään palkanmaksujärjestelmäyhtiöstä on 0,04 % ja sen osuus on maksanut vaivaiset 5500 euroa. Joku voisi epäillä, että ainoa syy osuuden hankkimiseen on ollut se, että näin on kätevästi ja aika edullisesti vältytty kilpailutukselta.
Kun kilpailutusta ei ole tehty, ovat hankinnan kriteerit voineet jäädä myös hankinnan tehneeltä osapuolelta liian vähälle huomiolle.
Kilpailutuksen ainoa tarkoitus ei nimittäin ole löytää hankkeelle markkinoiden edullisinta hintaa. Vaikka toki on tärkeää huomata, että ilman kilpailutusta ei voi olla myöskään käsitystä siitä, mikä aito hintataso olisi ollut – ja saattaa tietämättään maksaa ylihintaa. Eihän se ole tyhmä, joka pyytää.
Vähintään yhtä tärkeää kilpailutuksessa markkinahinnan löytämisen lisäksi on se, että löydetään riittävä ja haluttu laatu.
Tietojärjestelmähankinnoissa, kuten vaikkapa palkanmaksu- tai potilastietojärjestelmän kohdalla, laatukysymykset ovat oleellisempia tekijöitä kuin hinta.
Jälkikäteen katsottuna voi olla vaikeaa löytää puolustelijoita sille, ettei Helsinki kilpailuttanut palkanmaksujärjestelmään liittyvää hankintaa, vaikka sekin kertoo toimineensa pakon edessä: edellinen järjestelmä oli lahoamassa alta ja pakkohan ne palkat on jotenkin maksaa. Mutta löytyykö tästä tapauksesta kerrassaan mitään, mikä puoltaisi samanlaisten in house -hankintojen tekemistä ylipäätään?
Tarinan opetus on se, että niin tietojärjestelmä- kuin muissakin hankinnoissa on niin ostajan, loppukäyttäjän kuin veronmaksajan etu se, että julkisyhteisö kilpailuttaa hankintansa, kuten on laissakin säädetty.
Ja vaikka tarjolla olisi aidosti oman sidosyksikön palvelu tai tuotanto, saattaisi silti olla syytä katsella myös vaihtoehtoja: mitäpä, jos joku yritys tuottaisi saman asian laadukkaammin ja edullisemmin?
Isto Havu
Aluevaltuutettu