Kun läheinen satuttaa
Espoon Järvenperässä avattiin eilen yksi neljästä vuoden 2018 aikana perustettavista uusista turvakodeista. Yhteensä vuoden 2018 aikana turvakotiverkoston perhepaikkojen määrä nousee 143:sta noin 180 paikkaan. Resurssien lisääminen turvakoteihin on positiivinen asia. Samalla toimen tarpeellisuus osoittaa valitettavalla tavalla sen, ettei perheväkivallan määrää ole Suomessa saatu vähenemään ja sen ehkäisemiseksi tarvitaan edelleen aktiivisia toimia. Naisista noin joka kolmas on tutkimusten mukaan joutunut kokemaan nykyisen tai entisen kumppaninsa kohdistamaa väkivaltaa.
Tämä on muuten hyvän turvallisuuskehityksemme musta piste, jossa tarvitaan ryhtiliike. Kaikelle perheväkivallalle pitäisi olla yhteiskunnassa nollatoleranssi. Perheväkivaltaa ei ole vain fyysinen väkivalta, vaan kaikki yhden perheenjäsenen toiseen kohdistama fyysinen, psyykkinen, seksuaalinen, taloudellinen, kulttuurinen tai uskonnollinen väkivalta tai laiminlyönti sekä myös väkivallalla uhkailu. Esimerkiksi sosiaalisen kanssakäymisen rajoittaminen voi olla perheväkivaltaa. Parisuhteen päättymisen jälkeen perheväkivalta voi jatkua vainoamisena rajoittaen huomattavastikin uhrin elämää.
Usein väkivalta alkaa yhdellä muodolla, mutta lisääntyy ja monipuolistuu nopeasti. Turvakoti on viimeinen oljenkorsi perheväkivallan uhreille siinä vaiheessa, kun tilanne on eskaloitunut. Tilanteeseen ajaudutaan pikkuhiljaa ja häpeän tunne ja pelko voi estää uhria hakemasta apua. Varhainen puuttuminen on kaiken avain ja usein tarvittaisiin ulkopuolista väliintuloa, jotta kierre saadaan katkaistua tarpeeksi ajoissa.
Turvakotien lisääminen on vain yksi 46 toimenpiteestä Istanbulin sopimuksen naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjunnan toimenpidesuunnitelmasta, joka on laadittu yhteistyössä eri ministeriöiden kesken. Sisäministeriössä pyrimme varmistamaan sen, että poliisit reagoivat tarpeeksi tehokkaasti perheväkivaltatilanteisiin, kaikista perheväkivaltarikoksista tehdään perusteellinen esitutkinta ja perheväkivaltatapauksista kirjataan rikosilmoitus, vaikka uhri ei ilmoitusta haluaisikaan.
Useat muut keskeiset toimet liittyvät koulutuksen lisäämiseen. Poliisihallinto lisää ensinnäkin tietoisuutta uhrin sensitiivisestä kohtaamisesta. Luottamuksellisen suhteen syntyminen on edellytys laadukkaalle rikosprosessille ja sille, että uhri uskaltaa kertoa tapahtuneesta eikä uudelleen uhriudu rikosprosessissa. Toiseksi poliisin osaamista lisätään uhrin traumakäyttäytymisen tunnistamisessa, jotta uhrin kertomusta osataan tulkita eikä arvioida virheellisesti. Kolmanneksi lisätään poliisien koulutusta uhridirektiivin edellyttämästä uhrin suojelutarpeen arvioinnista. Arviointimenettelyn tarkoituksena on hyvissä ajoin tunnistaa suojelutarve ja määrittää uhrin esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä tarvitsemat erityiset suojelutoimenpiteet. Lisäksi on tarpeen kehittää perheväkivaltatilanteiden tilastointia niin, että saamme todenmukaista tietoa alueellisista eroista väkivallan esiintymisessä.
Avainkysymys on lisäksi neuvoloiden, terveyskeskusten ja sairaaloiden hoitajien ja lääkäreiden rohkaistuminen kysymään perheen riitelytavoista ja perheväkivallan kokemisesta yhtä arkipäiväisesti kuin nyt alkoholin käytöstä kysytään joka käänteessä. Tällainen käytäntö voi tuntua tungettelevalta, mutta kun otamme huomioon, että joka kolmas nainen on kokenut perheväkivaltaa, on tungettelu tarpeen.
Hoitajilla on ja lääkäreillä on oikeus ilmoittaa poliisille välttämättömiä salassa pidettäviäkin tietoja henkeen ja terveyteen kohdistuvien uhkien arviointia ja uhkaavan teon estämistä varten. Tällä hetkellä kentällä tunnetaan tätä oikeutta vielä liian vähän ja salassapitosäädösten ja yksityisyyden suojan rikkomista pelätään liikaa. Tietoisuuden lisääminen on tärkeää uhkatilanteiden tunnistamiseksi sekä perhesurmien ja vastaavien perheväkivaltatilanteiden estämiseksi.
Perheväkivallan ennaltaehkäisyssä, tapahtuneen rikoksen käsittelyssä sekä korjaavissa ja eheyttävissä toimissa on monilla viranomaisilla ja järjestöillä tärkeä rooli. Hyvä esimerkki kokonaisvaltaisesta, eri toimijoiden palveluja yhdistävästä toiminnasta on niin sanottu MARAK-malli, jossa työskentely perustuu uhrin suostumukseen. MARAK on paikallisten viranomaisten muodostama moniammatillinen yhteistyöryhmä, jolla pyritään vakavan parisuhdeväkivallan vähentämiseen sekä vakavaa parisuhdeväkivaltaa kokeneiden uhrien ja uhan alla elävien auttamiseen. Menetelmässä perheväkivaltaa kokeneen uhrin kanssa täytetään riskinarvioinninlomake, jonka perusteella korkean riskin alaiset uhrit voidaan ohjata turvasuunnitelman laadintaan sekä tarvittaviin palveluihin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.
Hyvien käytäntöjen edistäminen ja toimenpideohjelmassa mainittujen parannusten toteuttaminen ovat meidän ministereiden ja ministeriöiden tehtävä. Asenteiden muuttumiseen tarvitaan kuitenkin meitä kaikkia. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu perinteisesti vahvasti yksityisyyden kunnioitus. Vältämme viimeiseen asti puuttumista ihmisten tai perheiden omiin asioihin. Väkivalta ei kuitenkaan koskaan saisi olla perheen sisäinen asia – vaikka se tapahtuisi kotona neljän seinän sisällä suljettujen ovien takana.
The post Kun läheinen satuttaa appeared first on Kai Mykkänen.